Paljasjalkaisia kommelluksia

Vastaan voi tulla oikeastaan mitä vaan, pieniä ja suuria vaivoja.

Opiskelujen alussa ajattelin, että sitten viidentenä vuonna osaan vaikka mitä. Mitä pitemmälle opinnot etenevät, sitä enemmän tajuan, kuinka paljon on vielä kerrattavaa ja uutta omaksuttavaa.

Toisaalta työelämässä tulee vastaan paljon sellaisia asioita, joita ei voida opettaa lääkärikoulutuksen aikana. Paikalliset käytännöt ja hoitopolut, ihmisten yksilölliset, inhimilliset ongelmat tulevat tutuiksi vain tekemällä lääkärin työtä.

Joululoman alussa olin pari viikkoa töissä Harjavallan sairaalassa, jossa olin myös kesällä (kokemuksista voit lukea tarkemmin aiemmasta postauksestani).

Suomen Medisiinariliitto valitsi Harjavallan Psykiatrian kesäkoulun vuoden työpaikaksi opiskelijoiden ehdotusten perusteella, ja omasta mielestäni palkinto meni täysin oikeaan osoitteeseen. Kandin oli mukava palata tuttuun paikkaan töihin. Kiireistä huolimatta sain tarpeen tullen apua toisilta lääkäreiltä, ja kokeneet hoitajat opastivat uusissa käytännön asioissa.

Monet potilaat olivat hyvin kipeitä, heidän ongelmansa vaikeita ja koskettaviakin. Silti aina työpäivän jälkeen oli hyvä fiilis: olipa mukavaa olla tänään töissä. Kunpa tämä tunne säilyisi tulevaisuudessakin läpi työuran!

Viime aikoina verensokerin heittely on aiheuttanut täysin toisenlaisia tuntemuksia. Yhtenä työpäivän aamuna herätessäni mittari näytti 16,9, ja nuoli osoitti ylöspäin. Olin nukkunut edeltävän yön huonosti, joten väsytti ja ärsytti valmiiksi. Lounaan jälkeen tarkistin verensokerin uudestaan, kun tuntui, ettei ajatus kulkenut yhtään. Verensokeri 20,2 ja edelleen menossa ylöspäin. Silloin meinasin ruveta parkumaan ja kiljumaan ääneen, kun olisi pitänyt keskittyä potilaiden asioihin, ajatella järkevästi ja tehdä vaikeita päätöksiä lääkärinä.

Tuntui epäreilulta.  Miksi minun sokerini seilaavat miten sattuu, vaikka yritän hoitaa itseäni tunnollisesti?

Työpäivän jälkeen raahauduin rättiväsyneenä asuntolalle. Kipaisin soluhuoneestani yhteiskeittiöön, ja tajusin piteleväni käsissäni Tampereen kodin avaimia oman huoneen avaimien sijasta – molemmissa kun oli samanväriset avainnauhat.

Olin paiskannut huoneeni oven kiinni, ja sisäpuolelle jäivät muun muassa ulkokengät ja kännykkä. Ketään muuta asuntolassa ei silloin vielä ollut. Mietin, että tämä tästä vielä puuttui. Ei auttanut muu kuin hipsiä paljain jaloin lumisen sairaala-alueen poikki pyytämään vara-avainta hallintorakennuksesta. Tuttu sihteeri purskahti nauruun nähdessäni lumiset jalkani ja auttoi ystävällisesti asian selvittämisessä. Pohdin silloin itsekin, pitäisikö itkeä vai nauraa, ja päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Tulevia kommelluksia odotellessa – oikein hyvää alkanutta vuotta kaikille blogini lukijoille!