Ompeluhommia ja kandivastaanottoa

Välineet liittyivät ryhmätyöhön, jossa harjoittelimme luomen poistoa ja haavan ompelua.

Mukana oli myös joukko sairaanhoitajaopiskelijoita, jotka avustivat meitä toimenpiteessä. Tämä taisi olla toinen opiskeluaikainen harjoitus, jonka teimme yhdessä hoitajaopiskelijoiden kanssa – viime syksynä tutustuimme terveystarkastusten tekoon.

Minusta yhteiset harjoitukset ovat olleet hedelmällisiä: olen oppinut tulevilta hoitajilta monia hyödyllisiä käytännön vinkkejä. Heillä on paljon sellaista tietoa, jota meiltä ei löydy ainakaan vielä tässä vaiheessa opintoja. Haavan ompelemisharjoitus havainnollisti työelämää, jossa moniammatillinen yhteistyö on tärkeässä roolissa potilaan hoidossa.


Aiemmin olemme harjoitelleet haavan ompelua ainoastaan vaahtomuovipatjoihin. Tuntuma siansorkkaan oli tähän verrattuna aivan erilainen ja lähempänä ihmisen ihoa. Ensimmäisellä yrityksellä tussilla piirretyn luomen poisto sujui hapuillen. Ompeleista tuli suhteellisen siistit, mutta haavan reunat eivät koskettaneet toisiaan tarpeeksi. Toisella kerralla instrumentit pysyivät käsissä jo paremmin, ja lopputulos oli paljon huolitellumman näköinen. Uskon silti, että ensimmäinen kerta tositoimissa jännittäisi, vaikka kuinka tekisin kuivaharjoituksia!

Tänä keväänä olimme yhden päivän pitämässä terveysasemalla kandivastaanottoa. Saimme tutkia yhden potilaan ja haastatella häntä, minkä jälkeen opettajalääkäri tuli mukaan tilanteeseen. Hänen kanssaan kävimme läpi, mitä olin tilanteessa havainnut ja teimme yhdessä lopullisen diagnoosin sekä jatkohoitosuunnitelman. Tämän jälkeen kirjoitin käynnistä tekstin potilastietojärjestelmään.

Potilaat tiesivät tulevansa opiskelijoiden vastaanotolle. Lääkärin asemassa oleminen yksin tuntui samaan aikaan jännittävältä ja innostavalta – jo ensi vuoden kesällä olisin todennäköisesti jonkinlaisena lääkärin sijaisena hoitamassa potilaita. Tunsin oloni epävarmaksi, kun potilas kysyi minulta sellaisia asioita, joihin en osannut varmuudella vastata. Ajattelin, että hapuiluni näkyisi päällepäin ja potilas pitäisi kömpelöitä tutkimuksiani naurettavina.

Siksi tuntui hyvältä, kun potilas ennen oikean lääkärin tuloa sanoi, että ”on se kyllä hyvä kun kerrankin kysellään ja tutkitaan kunnolla”. Vielä lähtiessään hän kiitteli hyvästä vastaanotosta ja koki saaneensa apua vaivaansa. Positiivisen kokemuksen kannustamana voisin ottaa kunnianhimoisen tavoitteen tulevalle uralleni, että mahdollisimman moni potilas poistuisi huoneesta tyytyväisenä ja kokisi lääkärikäynnin hyödylliseksi.