Nuoren lääkärin ajatuksia

Heti ensimmäisenä työpäivänä tapaan muutaman potilaan. Edellisestä potilasvastaanotosta on monta kuukautta. Tämähän on ihan tavallinen oire ja tavallinen sairaus, mutta kuinka ne hoitosuositukset ja suositellut tutkimusstrategiat menivätkään? Potilaan poistuttua huoneesta tietokoneen ruutua selatessani tajuan, että unohdin tutkia joitakin asioita, jotka olisi pitänyt muistaa. Laboratorioarvoja tulkitsin ylimalkaisesti, enkä tajunnut perehtyä niihin riittävällä tarkkuudella. Kuinka surkeita lääkäreitä meillä oikein koulutetaan, kun yksinkertaisetkaan asiat eivät ole vastavalmistuneella hallinnassa!

* * *

Listalle rävähtää toimenpide, jota en ole koskaan ennen tehnyt. Se on sinänsä yksinkertainen, mutta silti pelottaa. Nielaisen, ahdistun, haluaisin paeta takaovesta. En kuitenkaan voi, koska olen lääkäri.

Soitan etukäteen ohjaajalleni, joka neuvoo ja lupaa tulla tarvittaessa paikan päälle auttamaan. Tieto rauhoittaa minua, hieman. Otan potilaan vastaan, tarkistan tilanteen ja koetan olla näyttämättä epävarmuuttani. Käteni tärisevät, mutta toimenpide onnistuu hienosti ja on nopeasti ohitse. Saan lämpimät kiitokset avusta. Oven sulkeuduttua hymyilen leveästi ja tuuletan muutaman kerran. Ehken sittenkään ole niin toivoton tapaus.

* * *

Ensimmäinen päivystysvuoro edessä. Edeltävän yön nukuin huonosti, en saanut illalla unta, sydän hakkasi ja päässä jyskytti, kuinka tulen selviämään.

Olen päivystänyt hyvin vähän, ja siksi tämä tuntuu epämiellyttävältä. Inhoan kiirettä, pitkittyviä jonoja, omaa ahdistustani. Kun aamulla kävelen kohti terveyskeskusta, minua huimaa ja pyörryttää, vatsaa kivistää ja tunnen itseni huonovointiseksi. Olen aivan varma, että adrenaliini on nostanut sokerini taivaisiin. Tietokoneen käynnistyessä skannaan Libren. 3,8. No ei ihme, jos on hieman huteran tuntuinen olo.

Luen tällä hetkellä Pajtim Statovcin Bollaa, jossa toinen päähenkilöistä opiskelee lääketiedettä. Hän on opetellut hokemaan olevansa lääkäri, jolloin sanat muuttuvat todeksi. Katson itseäni peilistä ja toistan mielessäni: ”Minä olen lääkäri, minä olen lääkäri.” En tiedä, helpottaako se jännitystäni juurikaan.

Selviän ensimmäisestä tunnista. Seuraavistakin. Vaivat ovat tavallisia päivystysvaivoja, joita osaan hoitaa.

* * *

Työpäivät menevät tunteiden vuoristorataa. Monena hetkenä muistan, miksi pidän työstäni ja miksi haluan olla lääkäri. Saan kohdata erilaisia ihmisiä ja persoonia, auttaa heitä tiedoillani ja taidoillani. Kun potilas hymyilee ja kiittää, minuakin hymyilyttää. Se auttaa jaksamaan pitkän päivän keskellä.

Toisissa tilanteissa olen aivan puhki. Neljäkymmentä minuuttia valitusta, kurjuutta, tyytymättömyyttä, epäilyjä osaamisestani. Vastaanoton jälkeen tarvitsisin vähintään samanmittaisen lepotauon, mutta seuraava potilasaika kolkuttaa kulman takana, ja olen jo jäljessä aikataulusta.

Potilaat ovat kipeitä ja monisairaita, enkä ole ollenkaan varma, osaanko hoitaa heitä oikein. Huomioinko kaikkien lääkkeiden yhteisvaikutukset, olisiko siitä munuaistilanteesta pitänyt olla enemmän huolissaan, olinko liian lepsu verensokeritavoitteiden suhteen?

”Varasin tämän ajan, kun sieltä sanottiin, että lääkäri tietää, mikä todistus pitää kirjoittaa.” Minulla ei ole mitään aavistusta, mikä todistus minun pitäisi rustata, en ole tällaisesta koskaan kuullutkaan.

Joka päivä vastaan tulee paljon uutta, mistä pitää ottaa selvää, selvitellä, kysyä, oppia, opetella. Työpäivien jälkeen väsyttää, tekisi mieli vain maata sohvalla ja nollata aivot.

* * *

Ennen lääketieteellisen pyrkimistä opiskelin vuoden ympäristö- ja energiatekniikkaa. Äiti sanoi tuolloin, että harkitse nyt kahdesti, haluatko todella lääkäriksi. Diplomi-insinöörinä pääsisin kuulemma helpommalla. Kuittasin epäilyn hyväntahtoisesti ja päättäväisesti naurahtaen. Nyt lääkäriarjen alkutaipaleella olen useita kertoja miettinyt äidin neuvoa. Hän oli täysin oikeassa, vaikkei itse lääkäri olekaan.

Lääkärin vastuu on hirveän iso ja se yhdistettynä epävarmuuteen on raskas taakka kannettavaksi. Huonoimpina hetkinä tuntuu, että vähäisetkin tiedon ja osaamisen rippeet puristuvat epämääräiseksi mössöksi. Ajatus on kaikkea muuta kuin kirkas ja selvä ja silti pitää kantaa vastuuta ja tehdä päätöksiä. Silloin kyselen itseltäni, onko minusta tähän, pystynkö, riitänkö?

Kun illalla uni ei tule, koska potilasasiat vaivaavat mieltä, mietin, tätäkö minä haluan, onko tämä loppuun saakka tällaista?

Kerron tuntemuksistani ohjaajalleni, joka on työskennellyt pitkään terveyskeskuksessa. Hän lohduttaa ja sanoo, että tuollaiset tunteet ovat tuttuja jokaiselle lääkärille, eikä epävarmuudesta pääse koskaan täysin eroon, vaikka olisi tehnyt kuinka pitkän uran.

Yritän joka päivä opetella lisää armollisuutta itseäni kohtaan. Terveyskeskus on vaativa työpaikka, ja yleislääketiede oma erikoisalansa, jonka koulutus kestää kuusi vuotta. Minun ei tarvitse osata kaikkea heti tai tehdä töitä samalla tahdilla kuin kokenut kollega. Vaikeat asiat ovat vaikeita kaikille, harjaantuneillekin. Pikemminkin olisi erikoista, jos työ tuntuisi pelkästään yksinkertaiselta ja helpolta.

Minä saan erehtyä, kysyä, oppia ja kehittyä. Minä pystyn ja riitän. ”Minä olen lääkäri.”