Mitä opin lääkiksessä tänä keväänä?

Silloin opiskelussa alkoi niin sanottu kliininen vaihe, mikä tarkoittaa käytännössä arkipäiviä sairaalan eri osastoilla ja poliklinikoilla. Edelleenkin meillä on seminaareja ja ryhmätöitä tärkeistä aiheista, mutta pääasiassa oppiminen tapahtuu lääkärien ja hoitohenkilökunnan työtä seuraten.

Keväällä opetusohjelmassamme oli lastentauteja, psykiatriaa ja naistentauteja. Tykkäsin kaikista aihepiireistä ja opin näiden kuukausien aikana paljon uutta sekä lääketieteestä, ihmisyydestä ja itsestäni.

Tuntui vastuulliselta, kiehtovalta ja jännittävältä kutsua potilaita sisään vastaanotolle, kun olin itse aluksi lääkärin roolissa haastattelemassa ja tutkimassa heitä. Niissä tilanteissa tajusi, kuinka pitkälle on päässyt – ja miten paljon on vielä matkaa jäljellä.

Muistan, kuinka lastentautien päivystyksessä omat diabeteksen alkuaikojen muistot pelmahtivat pintaan. Sama tutkimushuone, samat odotusaulan huonekalut, samat tuoksut.

Lääkäri näkee uransa aikana monenlaisia potilaita, ja osa tapauksista voi tuntua arkipäiväisiltä tai diagnostisessa mielessä tylsiltä. Kuitenkin pöydän toisella puolella istuvan ihmisen elämä voi muuttua lopullisesti lääkärin sanojen jälkeen. Tämän yritän muistaa tulevassa ammatissani. Myös silloin, kun on kiire, väsyttää ja sokerit heittelevät. Siinä riittänee haastetta koko uran ajaksi.

Psykiatrian kurssi haastoi omat mielikuvat. Muistan ennen suljetulle osastolle menoa pohtineeni, mitähän seinien sisäpuolella mahtaa olla. Kenties umpihulluja sekopäitä, jotka ovat hyvin vaarallisia? Todellisuus havahdutti ja ravisteli omia ennakkokäsityksiä. Osastoilla oli tavallisia ihmisiä, eikä minun tarvinnut missään vaiheessa pelätä. Toki monella oli taustalla karuja kokemuksia, mutta aina elämässä ei mene kaikki niin kuin suunnittelee tai toivoo. Ihmismieli on hauras, ja se voi sopivissa olosuhteissa särkyä kenellä tahansa meistä.

Psykiatrian poliklinikalla sain kokeneen ja opetusmyönteisen konkarin ohjaavaksi lääkärikseni. Olimme yhdessä vastaanotolla, ja hän antoi minun esittää kysymyksiä potilaalle. Vastavuoroisesti hän kyseli minun mielipiteitäni ja ehdotuksiani potilaan jatkohoidosta. Menetelmä oli minusta antoisa ja opettavainen.
Naistentautien jaksolta mieleeni jäi erityisesti viikko synnytyssalissa. Syntymän ihme tuntui sykähdyttävältä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Kätilöt olivat huippumukavia, ja jaksoivat hektisissä vuoroissa opastaa kömpelöä kandia käytännön jutuissa.  

Oma oppiminen ja kehittyminen innostivat työntäyteisen kevään aikana. Muistan esimerkiksi hetken, kun epämiellyttävän toimenpiteen jälkeen potilas varta vasten kiitti, kuinka kivuttomasti ja sujuvasti sen tein. Suora positiivinen palaute potilaalta tuntui erityisen hyvältä.

Tänä kesänä pääsen ensimmäistä kertaa työskentelemään lääkärin sijaisena. Töitä psykiatrisessa sairaanhoidossa on nyt muutama viikko takana. Vastuu ja haasteet tuntuvat hurjilta, mutta joka päivä opin jotain uutta. Uskon, että kesän jälkeen takataskussa on enemmän rohkeutta, tietoa, varmuutta – ja intoa jatkaa opiskelua tällä hienolla alalla!