Mieletön kandikesä psykiatrian kesäkoulussa

Opin valtavasti psykiatriasta, ihmisten kohtaamisesta, terveydenhuoltojärjestelmästä – ja itsestäni. Välillä oma epävarmuus ahdisti, mutta onneksi ympärillä oli rento ja kannustava työyhteisö sekä mukavat kandikollegat.

Normaalin työn lisäksi kesäkouluun kuului kerran viikossa opetusta psykiatrian eri osa-alueilta, kuten terapiasuuntauksista, psykologisista tutkimuksista sekä erilaisten mielenterveyden häiriöiden hoidosta ja diagnostiikasta. Olin kuullut tästä paikasta paljon hyvää ja suosituksia vanhemmilta opiskelijoilta, joten odotukset olivat korkealla. Silti en olisi uskonut, että viimeisenä päivänä tuntui haikealta lähteä pois. Töissä oli ollut niin mukavaa!

Pääsin työskentelemään sekä poliklinikalla että suljetulla osastolla. Työ niissä oli erilaista, mutta pidin molemmista kovasti. Poliklinikalla potilaat tulivat sovitusti vastaanottokäynnille, ja joskus mukana saattoi olla sairaanhoitaja tai psykologi.

Ensimmäinen potilasaika jännitti, tärisytti ja sai sokerit pomppaamaan pilviin. Tietojärjestelmää ja käytäntöjä myöten kaikki oli uutta, ja vastaanotto tuntui aikamoiselta sähellykseltä. Seuraavalla kerralla osasin kuitenkin jo vähän enemmän, ja pikku hiljaa omaan työhön löytyi sopiva rytmi.

Hypohikeä osastolla

Kun kesän puolivälissä vaihdoin osastolle, jouduin opettelemaan uudet kuviot. Poliklinikalla potilasajat olivat yleensä tiedossa viimeistään edeltävänä päivänä, joten ajankäyttöä pystyi suunnittelemaan etukäteen. Osastolle taas saattoi tulla yöllä useita uusia potilaita. Lisäksi päivän aikana tuli jatkuvasti eteen yllättäviä, akuutisti hoidettavia töitä.

Muuttuvat olosuhteet aiheuttivat lisähaasteen diabeteksen hoidolle. Iltapäivisin sokerini nousivat usein korkealle – mahtoiko johtua siitä, että potilastapaamiset osuivat usein juuri tuohon ajankohtaan? Yritin mitata työpäivän aikana tiheästi verensokeria, enkä onneksi hypoillut kertaakaan potilaiden aikana.

Kerran se kävi kuitenkin lähellä. Kymmenen minuuttia ennen haastavaa hoitoneuvottelua tunsin, että verensokerini on liian matala. Pinkaisin osaston kansliasta lääkärin huoneeseen etsimään laukustani hypoeväitä, mutta olin unohtanut täydentää varastot. Koska asuntomme sijaitsi sairaala-alueella, juoksin (hypo)hiki hatussa kotiin jääkaapille. Nappasin trip-mehun ja banaanin, ja kipitin ennätysajassa takaisin osastolle. En ollut tajunnut sanoa mitään muulle henkilökunnalle, joten pahoittelin äkillistä ”katoamistani”. Onneksi kokous potilaan ja omaisten kanssa sujui hyvin – ja sitä edeltänyt hypoepisodi lähinnä huvitti jälkikäteen.

Myös vaikeita tilanteita tuli kesän aikana eteen. Psykiatrisessa hoidossa lääkärillä on lakiin perustuva oikeus tietyissä tapauksissa rajata yksilön vapauksia. Toisinaan hoitohenkilökunnalla, potilaalla ja omaisilla oli täysin eri näkemykset hoidon suhteen. Joskus minun odotettiin lääkärinä tekevän sellaisia asioita, joihin omat valtuuteni ja kykyni eivät riittäneet.

Näissä hetkissä konkretisoitui lääkärin työn vaativuus ja vastuullisuus. Lääkärin on kyettävä tekemään kipeitäkin päätöksiä ja kantamaan niistä vastuu.

Liian kokematon lääkäriksi?

Muutaman kerran kuvitteellinen lääkärintakki tuntui liian suurelta kantaa. Epävarmuuden ja heikkouden näyttäessäni mietin, ajatteleeko kokenut henkilökunta: ”hätkähtääpä kesäkandi pienestä, eikö tuo tätäkään asiaa osaa?” Siksi tuntui koskettavalta saada kesän lopuksi työkavereilta palautetta siitä, että osasin erityisesti tunnistaa omat rajani ja pyytää apua.

Vaikeissa tilanteissakaan en jäänyt yksin. Hoitajat neuvoivat käytännön asioissa ja kiireisinä päivinä auttoivat työtaakan jakamisessa. Kaikille kesäkandeille oli nimetty ohjaava lääkäri, jolta saattoi koska tahansa kysyä askarruttavista asioista. Omat ohjaajani olivat huipputyyppejä, vastasivat aina puheluihin ja osasivat antaa juuri sopivassa suhteessa vastuuta ja tukea. Heiltä sain paljon psykiatrista tietoa mutta ennen kaikkea hyödyllisiä neuvoja tulevalle lääkärin uralle.

Kesäkoulussa jokainen opiskelija sai pitkin kesää suullista palautetta, lopuksi myös kirjallisen palautteen työskentelystään ja osaamisestaan. Nuorena lääkärinä koen, että on erityisen arvokasta saada konkreettista palautetta omasta työstä. Se kannustaa jatkamaan, kehittämään itseään ja kehittymään.

Ensimmäisen lääkärikesän kokemukset antoivat uskoa ja varmuutta: minä pärjään ja osaan kyllä, kunhan vain luotan itseeni. Sinnikkyydellä, innostuneisuudella ja toisia kunnioittavalla käytöksellä pääsee pitkälle.

Harjavalta jätti kipinän ja kiinnostukseen psykiatriaan mahdollisena tulevaisuuden erikoistumisalana. Psykiatriassa olisi paljon hyviä puolia: työtä tehdään oikeasti moniammatillisesti yhdessä, potilaita saa kohdata monipuolisesti ja vastaanottoajat ovat riittävän pitkiä. Haluan silti pitää vielä silmät ja mielen avoinna.

Aika näyttää, tuleeko minusta psykiatri vai jotain aivan muuta. Nyt olen kuitenkin entistä varmempi siitä, että olen juuri oikealla alalla, matkalla kasvamassa lääkäriksi.