Mieletön kandikesä psykiatrian kesäkoulussa
Normaalin työn lisäksi kesäkouluun kuului kerran viikossa opetusta psykiatrian eri osa-alueilta, kuten terapiasuuntauksista, psykologisista tutkimuksista sekä erilaisten mielenterveyden häiriöiden hoidosta ja diagnostiikasta. Olin kuullut tästä paikasta paljon hyvää ja suosituksia vanhemmilta opiskelijoilta, joten odotukset olivat korkealla. Silti en olisi uskonut, että viimeisenä päivänä tuntui haikealta lähteä pois. Töissä oli ollut niin mukavaa!
Pääsin työskentelemään sekä poliklinikalla että suljetulla
osastolla. Työ niissä oli erilaista, mutta pidin molemmista kovasti.
Poliklinikalla potilaat tulivat sovitusti vastaanottokäynnille, ja joskus
mukana saattoi olla sairaanhoitaja tai psykologi.
Ensimmäinen potilasaika jännitti, tärisytti ja sai sokerit pomppaamaan pilviin. Tietojärjestelmää ja käytäntöjä myöten kaikki oli uutta, ja vastaanotto tuntui aikamoiselta sähellykseltä. Seuraavalla kerralla osasin kuitenkin jo vähän enemmän, ja pikku hiljaa omaan työhön löytyi sopiva rytmi.
Hypohikeä osastolla
Kun kesän puolivälissä vaihdoin osastolle, jouduin opettelemaan uudet kuviot.
Poliklinikalla potilasajat olivat yleensä tiedossa viimeistään edeltävänä
päivänä, joten ajankäyttöä pystyi suunnittelemaan etukäteen. Osastolle taas
saattoi tulla yöllä useita uusia potilaita. Lisäksi päivän aikana tuli
jatkuvasti eteen yllättäviä, akuutisti hoidettavia töitä.
Muuttuvat olosuhteet aiheuttivat lisähaasteen diabeteksen hoidolle.
Iltapäivisin sokerini nousivat usein korkealle – mahtoiko johtua siitä, että
potilastapaamiset osuivat usein juuri tuohon ajankohtaan? Yritin mitata
työpäivän aikana tiheästi verensokeria, enkä onneksi hypoillut kertaakaan
potilaiden aikana.
Kerran se kävi kuitenkin lähellä. Kymmenen minuuttia ennen haastavaa hoitoneuvottelua tunsin, että verensokerini on liian matala. Pinkaisin osaston kansliasta lääkärin huoneeseen etsimään laukustani hypoeväitä, mutta olin unohtanut täydentää varastot. Koska asuntomme sijaitsi sairaala-alueella, juoksin (hypo)hiki hatussa kotiin jääkaapille. Nappasin trip-mehun ja banaanin, ja kipitin ennätysajassa takaisin osastolle. En ollut tajunnut sanoa mitään muulle henkilökunnalle, joten pahoittelin äkillistä ”katoamistani”. Onneksi kokous potilaan ja omaisten kanssa sujui hyvin – ja sitä edeltänyt hypoepisodi lähinnä huvitti jälkikäteen.
Myös vaikeita tilanteita tuli kesän aikana eteen. Psykiatrisessa hoidossa lääkärillä on lakiin perustuva oikeus tietyissä tapauksissa rajata yksilön vapauksia. Toisinaan hoitohenkilökunnalla, potilaalla ja omaisilla oli täysin eri näkemykset hoidon suhteen. Joskus minun odotettiin lääkärinä tekevän sellaisia asioita, joihin omat valtuuteni ja kykyni eivät riittäneet.
Näissä hetkissä konkretisoitui lääkärin työn vaativuus ja
vastuullisuus. Lääkärin on kyettävä tekemään kipeitäkin päätöksiä ja kantamaan
niistä vastuu.
Liian kokematon lääkäriksi?
Muutaman kerran kuvitteellinen lääkärintakki tuntui liian suurelta kantaa. Epävarmuuden ja heikkouden näyttäessäni mietin, ajatteleeko kokenut henkilökunta: ”hätkähtääpä kesäkandi pienestä, eikö tuo tätäkään asiaa osaa?” Siksi tuntui koskettavalta saada kesän lopuksi työkavereilta palautetta siitä, että osasin erityisesti tunnistaa omat rajani ja pyytää apua.
Vaikeissa tilanteissakaan en jäänyt yksin. Hoitajat neuvoivat käytännön asioissa ja kiireisinä päivinä auttoivat työtaakan jakamisessa. Kaikille kesäkandeille oli nimetty ohjaava lääkäri, jolta saattoi koska tahansa kysyä askarruttavista asioista. Omat ohjaajani olivat huipputyyppejä, vastasivat aina puheluihin ja osasivat antaa juuri sopivassa suhteessa vastuuta ja tukea. Heiltä sain paljon psykiatrista tietoa mutta ennen kaikkea hyödyllisiä neuvoja tulevalle lääkärin uralle.
Kesäkoulussa jokainen opiskelija sai pitkin kesää suullista
palautetta, lopuksi myös kirjallisen palautteen työskentelystään ja
osaamisestaan. Nuorena lääkärinä koen, että on erityisen arvokasta saada
konkreettista palautetta omasta työstä. Se kannustaa jatkamaan, kehittämään
itseään ja kehittymään.
Ensimmäisen lääkärikesän kokemukset antoivat uskoa ja varmuutta: minä pärjään
ja osaan kyllä, kunhan vain luotan itseeni. Sinnikkyydellä, innostuneisuudella
ja toisia kunnioittavalla käytöksellä pääsee pitkälle.
Aika näyttää, tuleeko minusta psykiatri vai jotain aivan muuta. Nyt olen kuitenkin entistä varmempi siitä, että olen juuri oikealla alalla, matkalla kasvamassa lääkäriksi.