Kymmenes kevät
Minua janottaa jatkuvasti ja suutani kuivaa, vaikka päivittäin kuluu useita pullollisia vettä.
Terveystiedon tunnilla selailen oppikirjaa. Silmiini osuu kammottava kuva
insuliinipistoksesta, jonka vieressä luetellaan diabeteksen oireita: janon
tunne, jatkuva vessahätä, väsymys, laihtuminen. Tajuan, että kuvaus sopii omiin
outoihin oireisiini täydellisesti. Pala nousee kurkkuun, en pysty keskittymään
opetukseen, pidättelen sinnikkäästi kyyneleitä tunnin loppuun. Minulla ei voi
olla diabetesta, en halua. Siirrän ajatukset mielestäni taka-alalle.
Maaliskuu 2007
Toisella paikkakunnalla opiskeleva veljeni on kotona käymässä. Hän ihmettelee,
miksi käyn joka yö monta kertaa vessassa. Äiti huomaa laihtumiseni ja pohtii,
onko tyttärellä alkava syömishäiriö.
Oireet eivät lopu, vaikka yritän pyyhkiä ikävät asiat pois päiväjärjestyksestä.
Kerron huolestani äidille. Hän pitää diabetesta epätodennäköisenä, mutta
kannustaa käymään terveydenhoitajan luona, jotta saisin itselleni mielenrauhan.
Viitsisinkö mennä tänään, en taida. Josko huomenna. Ensi viikolla, ehkä. No,
menen kuitenkin perjantaina, niin ei tarvitse viikonloppua vatvoa.
16.3.2007
Aamunavaus on poikkeuksellisesti juhlasalissa koko koululle. Ennen sen alkua
hörppään taas ison kulauksen vesipullosta, jota pidän repun sivutaskussa.
Ystäväni huomauttaa, että juon kyllä nykyään aika paljon. Tiuskaisen hänelle
ärsyyntyneenä, etteivät minun juomiseni hänelle kuulu.
Astelen avauksen jälkeen kellarikerrokseen terveydenhoitajalle. Kerron hänelle
oireistani, ja hän mittaa verensokerin sormenpäästäni. Mahtaakohan tämä mittari
olla rikki, hän pohtii ääneen. Hoitaja mittaa uudestaan ja alkaa kysellä, mitä
söin aamupalaksi. Kauramuroja, niiden kanssa maitoa ja teelusikallisen hilloa,
vastaan. Entä mitään muuta poikkeuksellisen makeaa, oletko juuri syönyt? En ja
en, miksi ihmeessä hän tivaa syömisiäni niin tarkkaan?
Seuraavaksi pimeä koppero, johon joudun yksin istumaan. Hoitaja puhuu vain
vähän, soittaa viereisessä huoneessa lääkärille, ei mitään varmaa, täytyy
tutkia lisää. Olen yhtä kysymysmerkkiä ja itken pimeydessä. Miksei minulle
kerrota mitään, miksei kukaan sano mitä tämä on?
Kipitän käytävän portaat alas kasvot punaisena kaikesta itkemisestä. Huikkaan
luokkakaverille, etten tule enää kouluun. Äiti tulee hakemaan, nousen autoon ja
itken koko lyhyen matkan lastentautien päivystykseen.
Epätietoista odottamista, typerä pissanäytekin pitää antaa. Istun aulassa,
jossa on pikkulapsille tarkoitettuja leluja ja leikkipaikka. Mitä minä oikein
täällä teen? Onneksi kohta pääsen pois, kotiin, tulee viikonloppu, saunailta, mukavaa
tekemistä, kummisedän kanssa linturetkelle.
”Merillä on diabetes.” Parahdan ahdistuneeseen itkuun. Murtaen suomea puhuva
lääkäri on typerä. Tämä ilmoittaa asian arkipäiväisenä tokaisuna. Hän ei tajua,
että minun elämäni muuttui juuri peruuttamattomasti. Itken kahta kauheammin
kuullessani, että diabetesta hoidetaan pistoksilla ihon alle. En pääsekään
illaksi kotiin, joudun jäämään osastolle. Viikonloppu on pilalla, koko elämä on
pilalla.
Muistan inhottavat yöherätykset, kun hoitajan täytyi tarkistaa verensokeri.
Muistan, kuinka yön pimeydessä, sairaalan laitteiden keinotekoisessa valossa
ikävöin perhettäni ja kaipasin kovasti kotiin. Muistan huonekaverini, minua
hieman nuoremman tytön, joka sairasti leukemiaa. Muistan, kuinka pelasimme
korttia ja nauroimme yhdessä. Muistan, kuinka katselimme äidin ja isän kanssa
sairaalahuoneessa televisiosta eduskuntavaalivalvojaisia.
Muistan, kuinka oudolta tuntui palata tuon viikon jälkeen takaisin kotiin.
16.3.2017
Viime viikkoina olen pohtinut paljon diabetekseen sairastumistani. Opinnoissa
on käynnissä lastentautien jakso, jossa liikumme osastoilla, poliklinikoilla,
päivystyksessä. Tutut paikat, hajut, kuvat ja ihmiset tuovat muistoja kymmenen
vuoden takaa. Yhä edelleen diabeteksen toteamispäivän ja sitä seuranneen
osastojakson muistelu nostaa tunteet pintaan, vaikka aikaa on kulunut.
Tänään kutsun lapsen sisään vastaanotolle. Juttelen hänen kanssaan, kyselen
voinnista ja tutkin hänet. Tällä kertaa kaikki on oikein hyvin, toivotan
mukavaa jatkoa ja kevättä. Suljen oven ja hengitän syvään. Kymmenen vuotta
sitten potilaana, nyt lääkärin roolissa.
Seinän toisella puolella päivystyksessä jonkun elämä on ehkä juuri muuttunut. Silti
elämä jatkuu, vaikkei sitä alkumyrskyssä tahdokaan uskoa.
Hymyilen sälekaihtimen välistä pilkahtavalle auringonsäteelle. Kaikki on hyvin
juuri nyt.
Palaa otsikoihin | 1 Kommentti | Kommentoi