Kymmenes kevät

Minua janottaa jatkuvasti ja suutani kuivaa, vaikka päivittäin kuluu useita pullollisia vettä.

Terveystiedon tunnilla selailen oppikirjaa. Silmiini osuu kammottava kuva insuliinipistoksesta, jonka vieressä luetellaan diabeteksen oireita: janon tunne, jatkuva vessahätä, väsymys, laihtuminen. Tajuan, että kuvaus sopii omiin outoihin oireisiini täydellisesti. Pala nousee kurkkuun, en pysty keskittymään opetukseen, pidättelen sinnikkäästi kyyneleitä tunnin loppuun. Minulla ei voi olla diabetesta, en halua. Siirrän ajatukset mielestäni taka-alalle.

Maaliskuu 2007

Toisella paikkakunnalla opiskeleva veljeni on kotona käymässä. Hän ihmettelee, miksi käyn joka yö monta kertaa vessassa. Äiti huomaa laihtumiseni ja pohtii, onko tyttärellä alkava syömishäiriö.
Oireet eivät lopu, vaikka yritän pyyhkiä ikävät asiat pois päiväjärjestyksestä. Kerron huolestani äidille. Hän pitää diabetesta epätodennäköisenä, mutta kannustaa käymään terveydenhoitajan luona, jotta saisin itselleni mielenrauhan.
Viitsisinkö mennä tänään, en taida. Josko huomenna. Ensi viikolla, ehkä. No, menen kuitenkin perjantaina, niin ei tarvitse viikonloppua vatvoa.

16.3.2007

Aamunavaus on poikkeuksellisesti juhlasalissa koko koululle. Ennen sen alkua hörppään taas ison kulauksen vesipullosta, jota pidän repun sivutaskussa. Ystäväni huomauttaa, että juon kyllä nykyään aika paljon. Tiuskaisen hänelle ärsyyntyneenä, etteivät minun juomiseni hänelle kuulu. 

Astelen avauksen jälkeen kellarikerrokseen terveydenhoitajalle. Kerron hänelle oireistani, ja hän mittaa verensokerin sormenpäästäni. Mahtaakohan tämä mittari olla rikki, hän pohtii ääneen. Hoitaja mittaa uudestaan ja alkaa kysellä, mitä söin aamupalaksi. Kauramuroja, niiden kanssa maitoa ja teelusikallisen hilloa, vastaan. Entä mitään muuta poikkeuksellisen makeaa, oletko juuri syönyt? En ja en, miksi ihmeessä hän tivaa syömisiäni niin tarkkaan?

Seuraavaksi pimeä koppero, johon joudun yksin istumaan. Hoitaja puhuu vain vähän, soittaa viereisessä huoneessa lääkärille, ei mitään varmaa, täytyy tutkia lisää. Olen yhtä kysymysmerkkiä ja itken pimeydessä. Miksei minulle kerrota mitään, miksei kukaan sano mitä tämä on?
Kipitän käytävän portaat alas kasvot punaisena kaikesta itkemisestä. Huikkaan luokkakaverille, etten tule enää kouluun. Äiti tulee hakemaan, nousen autoon ja itken koko lyhyen matkan lastentautien päivystykseen.

Epätietoista odottamista, typerä pissanäytekin pitää antaa. Istun aulassa, jossa on pikkulapsille tarkoitettuja leluja ja leikkipaikka. Mitä minä oikein täällä teen? Onneksi kohta pääsen pois, kotiin, tulee viikonloppu, saunailta, mukavaa tekemistä, kummisedän kanssa linturetkelle.

”Merillä on diabetes.” Parahdan ahdistuneeseen itkuun. Murtaen suomea puhuva lääkäri on typerä. Tämä ilmoittaa asian arkipäiväisenä tokaisuna. Hän ei tajua, että minun elämäni muuttui juuri peruuttamattomasti. Itken kahta kauheammin kuullessani, että diabetesta hoidetaan pistoksilla ihon alle. En pääsekään illaksi kotiin, joudun jäämään osastolle. Viikonloppu on pilalla, koko elämä on pilalla.

Seuraavalta seitsemältä päivältä muistan paljon ja samalla vähän. Osastolla saan luettavaksi kirjan nimeltä Oy Haima Ab. Nuoremmille lapsille suunnattu teos on hieman lapsekas, mutta sen avulla ymmärrän, miten diabetes vaikuttaa elimistöön. Jo toisena päivänä alan itse mittaamaan verensokeria ja merkitsemään arvoja vihkoon. Hoitajat neuvovat pistämisessä ja ovat muutenkin tosi mukavia. Käymme viikon aikana lääkärin, ravitsemusterapeutin ja psykologin luona. Kun kerron harrastavani lintuja, psykologi kysyy innostuneena, montako lemmikkisiivekästä minulla on. Ravitsemusterapeutilta kysyn, paljonko friteeratuissa banaaneissa on hiilareita.

Muistan inhottavat yöherätykset, kun hoitajan täytyi tarkistaa verensokeri. Muistan, kuinka yön pimeydessä, sairaalan laitteiden keinotekoisessa valossa ikävöin perhettäni ja kaipasin kovasti kotiin. Muistan huonekaverini, minua hieman nuoremman tytön, joka sairasti leukemiaa. Muistan, kuinka pelasimme korttia ja nauroimme yhdessä. Muistan, kuinka katselimme äidin ja isän kanssa sairaalahuoneessa televisiosta eduskuntavaalivalvojaisia.
Muistan, kuinka oudolta tuntui palata tuon viikon jälkeen takaisin kotiin.

16.3.2017

Viime viikkoina olen pohtinut paljon diabetekseen sairastumistani. Opinnoissa on käynnissä lastentautien jakso, jossa liikumme osastoilla, poliklinikoilla, päivystyksessä. Tutut paikat, hajut, kuvat ja ihmiset tuovat muistoja kymmenen vuoden takaa. Yhä edelleen diabeteksen toteamispäivän ja sitä seuranneen osastojakson muistelu nostaa tunteet pintaan, vaikka aikaa on kulunut.

Tänään kutsun lapsen sisään vastaanotolle. Juttelen hänen kanssaan, kyselen voinnista ja tutkin hänet. Tällä kertaa kaikki on oikein hyvin, toivotan mukavaa jatkoa ja kevättä. Suljen oven ja hengitän syvään. Kymmenen vuotta sitten potilaana, nyt lääkärin roolissa.
Seinän toisella puolella päivystyksessä jonkun elämä on ehkä juuri muuttunut. Silti elämä jatkuu, vaikkei sitä alkumyrskyssä tahdokaan uskoa.
Hymyilen sälekaihtimen välistä pilkahtavalle auringonsäteelle. Kaikki on hyvin juuri nyt.