Koululainen bussimatkalla

Tässä vaiheessa mietin, että täytynee sanoa hyvästit uskottavuudelle lääkärinä tulevana kesänä, jos minua nyt luullaan kouluikäiseksi. Toki minulla on reppu sylissäni, mikä saattaa hämätä. Vastaan olevani opiskelija, mutta jätän kertomatta alani.

Nainen alkaa innokkaasti kertoa, kuinka hän välttää bussilla matkustamista aamuisin ja iltapäivisin, koska haluaa antaa tilaa lapsille ja nuorille. Hänellä on eläkeläisenä aikaa liikkua keskellä päivääkin. ”Olin ystävättäreni kanssa juuri lounaalla ja kahvilla ja piti vain hetki viettää, mutta aika meni niin nopeasti kun juttua riittää!”. Vastasin naurahtaen, että näinhän siinä usein mukavassa seurassa tuppaa käymään.

Tämän jälkeen saan kuulla vielä naisen aikuisen pojan hektisestä työstä bisneselämässä, asumisjärjestelyistä, auton käytöstä, isovanhemmuuden hyvistä ja huonoista puolista, puolison syöpäkuolemasta viisi vuotta sitten. Lapsenlapsi on tulossa viikonlopuksi kylään. Hän iloitsee siitä, että tämä on löytänyt paikkansa maailmassa, vaikka menetti isänsä sairauskohtaukseen murrosiässä. ”Kyllä se oli niin kova pala, että joutuivat ihan ammattiapuun turvautumaan”. Vastaan ymmärtäväni, että isoissa elämän menetyksissä sitä tarvitaan. Juuri paria tuntia aiemmin olemme käsitelleet nuorisopsykiatrian opetuksessa kriisien vaikutusta myöhempään kehitykseen.

”Juu, tyttärentytär opiskelee Itä-Suomessa ensihoitajaksi. Ei se opiskelijalle ole kovin edullista matkustaa sieltä asti, mutta kiva on kun tulee mummia katsomaan. Se ala on kyllä vaativa, siinä tarttee olla ihan tietynlainen ihminen. Vaatii tietynlaisen luonteen, tiukoissakin tilanteissa pitää olla rauhallinen. Hän on kyllä just semmonen, ihan oikealla alalla!” Vastaan, että se on hyvä kuulla.

Nousen bussista ja toivotan oikein mukavaa viikonloppua.

Ihmiselämä, mikä ihmeellinen asia. Se mahtuu kokonaisena bussimatkalle. Kolmen pysäkin välille.