Kirjeitä ja koktaileja

Aika hyvin olen tältä viheliäiseltä taudilta välttynyt, kun dee-elämää on takana jo yksitoista vuotta. Vaikka mikään ei tahdo pysyä sisällä, sokerit suostuvat keikkumaan jotenkuten normaalirajoissa. Pahin vaihe menee nopeasti ohitse, mutta väsymys ja voimattomuus jatkuvat usean päivän ajan.

Joudun nöyrtymään ja laittamaan esimiehelleni sunnuntaina viestiä, etten pysty tulemaan maanantaina töihin. Harmittaa ja nolottaa yhtä aikaa, vaikkei äkilliselle sairastumiselle mitään mahda.

Minun työni kasautuvat muille, eivätkä potilaat pääsekään varatuille vastaanotoille. Alkuviikot ovat muutenkin yleensä kiireisiä, kuinkahan työkaverit jaksavat? Mitähän pomo mahtaa ajatella tällaisesta kesäkandista, joka sairastuu äkilliseen vatsatautiin? ”Taisi nuorella lääkärillä viikonloppu vähän venähtää ja alkoholia kulua hiukan liikaa.”

Esimieheltä singahtaa välittömästi vastaus, että asia kunnossa, ei hätää. Lääkäritkin sairastavat joskus, ja ennen potilastyöhön palaamista on syytä olla yksi oireeton päivä takana vatsataudin jälkeen. Olen kiitollinen, että minulla on niin fiksut ja inhimilliset esimiehet.

”Arvoisa lääkäri…”

Kahden päivän poissaolon jälkeen kynnys palata töihin kasvaa. Alan epäillä, osaanko sittenkään enää hoitaa potilaita? Ajatus kalvaa mieltä, vaikka tiedän sen järjettömyyden: että yhtäkkiä kaikki osaamiseni ja taitoni katoaisivat jäljettömiin.

Pelkoni osoittautuu – jälleen kerran – turhaksi. Huikkaan hoitajalle ensimmäisen vastaanoton jälkeen, että on tuhat kertaa mukavampaa olla töissä kuin sängyn pohjalla mahataudin kourissa. Kauhulla odotin myös uusittavien reseptien listan paisuneen poissa ollessani, mutta onneksi uusimispyyntöjä oli tullut vain muutama lisää.

Päivän aikana saan suoraan positiivista palautetta potilaalta. Hän kehuu mukavaa käyntiä ja toivoo, että saisi jatkossa tulla vastaanotolleni, jos on asiaa lääkärille. Hoitaja kiittää minua hyvästä työstä, kun sain pitkän keskustelun jälkeen suostuteltua potilaan aloittamaan lääkityksen, jota hän kipeästi tarvitsee. Paluu takaisin terveyskeskustyöhön tuntuu tällaisten palautteiden jälkeen todella hyvältä.

Edellisviikolla kandikollega oli saanut täysin toisenlaisen kirjelmän: lapulle oli listattu kymmeniä asioita, joita kaikkia omainen vaati hoidettavaksi puolen tunnin käynnin aikana. Kokeneinkaan tekijä ei setvi kilometrin mittaista lääkelistaa, paranna vuosia jatkunutta särkyä, huimausta tai huonoa oloa, laadi viittä eri lausuntoa kymmeneen eri paikkaan, optimoi verenpainetta, rasva-arvoja ja verensokeria ja ratkaise läheisten ihmissuhteiden ongelmia yhdellä lyhyellä vastaanottokäynnillä. Inhimillisiä ihmisiä me lääkäritkin olemme.

Tuntemattomia suuruuksia

”Sinulla on varmaan valmiina siellä se koktaili?” Näin potilas avaa keskustelun astuessaan huoneeseen. Hämmennyn, ja kysyn, tarkoittaako hän jotain lääkelistansa valmistetta, joka pitäisi uusia. Pian selviää, että hän toivoo sellaista pistettävää lääkettä, jonka on joskus aiemmin saanut. Kyselen häneltä tarkemmin tämän hetkisestä oireesta, sen pahenemisesta ja tutkin hänet tavalliseen tapaan. Mielestäni tässä tilanteessa tuo potilaan toivoma lääke ei ole aiheellinen, ja selitän kantani hänelle. Kerron perustelut ja myös sen, että arvioni mukaan haitat ylittäisivät mahdolliset hyödyt.

Mutta Yrjö Ylilääkäri on aina tuon laittanut. Se ja se huippuasiantuntija siellä ja siellä sanoi, että tämä on ainoa mikä auttaa. Olen kyllä todella pettynyt, ei kai tästä vastaanotosta nyt sitten ainakaan maksua peritä, kun en toivomaani hoitoa saa.

Vastaan hänelle, etten valitettavasti tunne näitä mainitsemiaan maan kärkinimiä. Ehdotan ja kerron vaihtoehdoista, jotka olisivat tehokkaampia ja turvallisempia. ”Ei tähän mikään muu kyllä varmastikaan auta.” Hän avautuu myös tuohtuneena kokemastaan hitaudesta terveydenhuollon hallinnossa ja pahoittelee samaan hengenvetoon purkaustaan – ”eihän se tietenkään sinun syysi ole”. Välillä hän syrjähtää kertomaan mukavista asioista, tulevista lomasuunnitelmistaan ja naurammekin yhdessä. Pysyn silti alkuperäisessä kannassani, ja hän poistuu pettyneenä. Kuitenkin koen, että vastaanotto päättyy hyvässä hengessä.

Ymmärrän potilaan harmituksen. Monesti negatiivisten tunteiden taustalta löytyy huonoja kokemuksia, katkeruutta ja pettymystä johonkin aiempaan terveydenhuollon toimintaan. Siksi välillä aiheettomatkin purkaukset ovat inhimillisiä, ja niitä tulee tietyssä määrin lääkärin kestää. Hoito tulee suunnitella yhteisymmärryksessä potilaan kanssa, mutta lääkäri tekee lopulliset päätökset.

En voi tehdä sellaista, minkä katson haitalliseksi tai täysin hoitosuositusten vastaiseksi, vaikka potilas kuinka jotain toivoisi. Lopulta minä kannan vastuun hoitopäätöksistäni, ja siksi jätin tässä tapauksessa pyydetyn hoidon antamatta.

Mieli korkealla

Soitan potilaalle, joka kävi vastaanotollani muutama viikko sitten. Muistan käynnin hyvin: hänellä oli monta vaivaa, osa arkielämää selvästi haittaavia, osa oman arvioni mukaan varsin lieviä. Hän oli tyytymätön lähes kaikkeen, vaikka tarjosin erilaisia vaihtoehtoja, helpotusta ja apua. Yritin etsiä tilanteesta myös positiivisia puolia, mutta tuloksetta.

Kysyn nyt soittaessani ensimmäiseksi, kuinka määräämäni lääkkeen aloitus on sujunut. Vastaukseksi saan tuskastuneen vuodatuksen: lääke ei auttanut yhtään, ainoastaan teki oireet entistä kamalammiksi. Hämmennyn, sillä kyseessä on yleisesti käytetty, hyvin siedetty ja tehokkaaksi havaittu lääke, jonka ei ainakaan pitäisi tätä vaivaa pahentaa. Olen aika neuvoton tilanteessa, ja kuuntelen vaatimuksia, kuinka se ja se tutkimus pitäisi ehdottomasti vielä tehdä. Suostun näihin jatkoselvityksiin ja sovin, että hän tulee vielä uudestaan vastaanotolleni. Olen aivan puhki soiton jälkeen, vaikka puhelu kestää alle kymmenen minuuttia.

Monesti pohdin mielen merkitystä hoidossa, kuinka paljon psyyke todellisuudessa vaikuttaa. Pelkällä hyvällä tahdolla ja positiivisuusrummutuksella ei potilaita paranneta. Harva sairaus on pelkästään luulosairautta tai keksittyä, ainakin koetut oireet ovat todellisia. Silti, jos potilas uskoo, ettei lääke auta tai siitä tulee haittoja, niin näin todennäköisemmin käy ja päinvastoin. Tämä ilmiö on tutkimuksissakin havaittu. Kuinka löytää kullekin potilaalle ne oikeat sanat, luoda riittävä usko ja luottamus hoitoon? Siinä riittää haastetta koko lääkärin uran ajaksi.