Kesämuistoja diabeteksesta
Toki tietoa ja osaamista on karttunut, ja esimerkiksi potilaan tutkiminen sujuu erilaisella rutiinilla kuin opintojen alussa. Ensi kesänä saan toimia lääkärin sijaisena, ja se tuntuu samanaikaisesti vastuulliselta, pelottavalta, jännittävältä ja kutkuttavalta.
Syksyn opiskelukuvioiden keskellä palaan hetkeksi pari kuukautta taaksepäin
dee-mietteisiin. Kesällä olin harjoittelussa kolmessa täysin erilaisessa
työympäristössä: terveyskeskuksessa, sairaalan keuhko-osastolla sekä
17 000 partiolaisen suurleirillä keskellä metsää. Näistä jokaisessa
törmäsin jollain tavalla diabetekseen.
Monella osastopotilaalla sairaalassa ja terveyskeskuksessa oli kakkostyypin
diabetes ja siihen insuliinihoito. Lääkärin kierroilla piti säätää insuliinien
annoksia kohdalleen, jos potilaan sokeriarvot olivat liian korkeat tai matalat.
Yksi lääkäri totesikin naurahtaen, että minulle nämä asiat ovat varmasti
tutumpia kuin hänelle. Toki joudun insuliiniannosten kanssa pelaamaan
päivittäin, mutta kakkostyypin hoito on kuitenkin erilaista kuin ykköstyypin.
Yhteistuumin saimme annokset yleensä kohdilleen.
Surullinen tapaus
Kesän aikana näin diabeetikoiden pahoja jalka- ja säärihaavoja, jotka olivat
todella ilkeän näköisiä. Yksi surullinen tapaus tuli osastolle
ihoinfektioepäilynä, mutta joutui pian lähtemään eteenpäin jatkohoitoon. Parin
päivän päästä hän palasi takaisin toinen jalka polvesta alaspäin amputoituna.
Monilla näistä potilaista oli merkittäviä riskitekijöitä: huonossa tasapainossa
oleva kakkostyypin diabetes, tupakointitausta, neuropatia, alaraajojen
heikentynyt verenkierto. Tuolloin havahduin, miten radikaaleja seurauksia
huonoilla elintavoilla ja kehnolla diabeteksen hoidolla voi olla.
Komplikaatioita ei pidä liikaa pelätä, eivätkä ajoittaiset korkeatkaan sokerit
vielä yksinään aiheuta lisäsairauksia. Amputaatiotapaus antoi kuitenkin hyvän
muistutuksen omahoidon tärkeydestä. Lisäksi sain jälleen yhden hyvän syyn olla
aloittamatta tupakointia, vaiken koskaan ole ensimmäistäkään savuketta
polttanut.
Ykköstyypit kahvihuoneessa
Mieleenpainuvin dee-muisto kesältä tuli työpaikan kahvihuoneesta. Olin juuri
lämmittämässä lounastani, kun huomasin pöydässä istuvan hoitajan räpläävän
jotakin laitetta. Tajusin sen insuliinipumpuksi, ja kommentoin, että taidamme
olla kohtalotovereita. Siitä alkoi ruokatauon mittainen juttutuokio, joka
piristi kovasti työpäivää.
Hän kertoi saaneensa käyttöön ensimmäisiä Suomeen tulleita insuliinipumppuja ja
olleensa tyytyväinen pumppuilija siitä saakka. Erityisesti kolmivuorotyössä se
on hänen mielestään loistava apuväline. Vaikka diabeteselämää on takana pian
viisikymmentä vuotta, hän on välttynyt lisäsairauksilta. Olimme molemmat sitä
mieltä, että pahimmillaan tämä on rankka ja vaikea sairaus. Silti diabeteksen
kanssa oppii pärjäämään, eikä sen pidä antaa hallita elämää liiaksi.
Kannattaa siis pitää silmät auki. Missä vaan voi törmätä yllättäen toiseen
ykköstyyppiin!
Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi