Kesämuistoja diabeteksesta

Toki tietoa ja osaamista on karttunut, ja esimerkiksi potilaan tutkiminen sujuu erilaisella rutiinilla kuin opintojen alussa. Ensi kesänä saan toimia lääkärin sijaisena, ja se tuntuu samanaikaisesti vastuulliselta, pelottavalta, jännittävältä ja kutkuttavalta.

Syksyn opiskelukuvioiden keskellä palaan hetkeksi pari kuukautta taaksepäin dee-mietteisiin. Kesällä olin harjoittelussa kolmessa täysin erilaisessa työympäristössä: terveyskeskuksessa, sairaalan keuhko-osastolla sekä 17 000 partiolaisen suurleirillä keskellä metsää. Näistä jokaisessa törmäsin jollain tavalla diabetekseen.

Monella osastopotilaalla sairaalassa ja terveyskeskuksessa oli kakkostyypin diabetes ja siihen insuliinihoito. Lääkärin kierroilla piti säätää insuliinien annoksia kohdalleen, jos potilaan sokeriarvot olivat liian korkeat tai matalat. Yksi lääkäri totesikin naurahtaen, että minulle nämä asiat ovat varmasti tutumpia kuin hänelle. Toki joudun insuliiniannosten kanssa pelaamaan päivittäin, mutta kakkostyypin hoito on kuitenkin erilaista kuin ykköstyypin. Yhteistuumin saimme annokset yleensä kohdilleen.

Surullinen tapaus

Kesän aikana näin diabeetikoiden pahoja jalka- ja säärihaavoja, jotka olivat todella ilkeän näköisiä. Yksi surullinen tapaus tuli osastolle ihoinfektioepäilynä, mutta joutui pian lähtemään eteenpäin jatkohoitoon. Parin päivän päästä hän palasi takaisin toinen jalka polvesta alaspäin amputoituna.

Monilla näistä potilaista oli merkittäviä riskitekijöitä: huonossa tasapainossa oleva kakkostyypin diabetes, tupakointitausta, neuropatia, alaraajojen heikentynyt verenkierto. Tuolloin havahduin, miten radikaaleja seurauksia huonoilla elintavoilla ja kehnolla diabeteksen hoidolla voi olla.

Komplikaatioita ei pidä liikaa pelätä, eivätkä ajoittaiset korkeatkaan sokerit vielä yksinään aiheuta lisäsairauksia. Amputaatiotapaus antoi kuitenkin hyvän muistutuksen omahoidon tärkeydestä. Lisäksi sain jälleen yhden hyvän syyn olla aloittamatta tupakointia, vaiken koskaan ole ensimmäistäkään savuketta polttanut.

Ykköstyypit kahvihuoneessa

Mieleenpainuvin dee-muisto kesältä tuli työpaikan kahvihuoneesta. Olin juuri lämmittämässä lounastani, kun huomasin pöydässä istuvan hoitajan räpläävän jotakin laitetta. Tajusin sen insuliinipumpuksi, ja kommentoin, että taidamme olla kohtalotovereita. Siitä alkoi ruokatauon mittainen juttutuokio, joka piristi kovasti työpäivää.

Hän kertoi saaneensa käyttöön ensimmäisiä Suomeen tulleita insuliinipumppuja ja olleensa tyytyväinen pumppuilija siitä saakka. Erityisesti kolmivuorotyössä se on hänen mielestään loistava apuväline. Vaikka diabeteselämää on takana pian viisikymmentä vuotta, hän on välttynyt lisäsairauksilta. Olimme molemmat sitä mieltä, että pahimmillaan tämä on rankka ja vaikea sairaus. Silti diabeteksen kanssa oppii pärjäämään, eikä sen pidä antaa hallita elämää liiaksi.

Kannattaa siis pitää silmät auki. Missä vaan voi törmätä yllättäen toiseen ykköstyyppiin!