Kesämanuilua

Olen harjoittelija, joka kulkee vastaavan lääkärin mukana oppimassa käytännön työtä ja toimii ikään kuin hänen oikeana kätenään.

Terveyskeskus osoittautui erinomaiseksi harjoittelupaikaksi. Ehdin neljän viikon aikana oppia paljon.

Lääkärin ohjauksessa tutkin ja haastattelin potilaita, tein erilaisia potilastekstejä ja lähetteitä sekä avustin pientoimenpiteissä, kuten nivelpunktioissa, nesteen poistossa vatsaontelosta sekä korvien puhdistamisessa. Pääsin myös itse pistämään potilaan kipeään olkapäähän kortisonipiikin. Käteni tärisivät jännityksestä ilman hypoakin, mutta toimenpide onnistui oikein hyvin. Toivottavasti seuraava kerta ei sitten hermostuta yhtä paljon.

Vuodeosastolla potilasjoukosta puuttuivat ainoastaan pienet lapset, muuten kohtasin siellä lähes koko elämän kirjon: muistisairaita vanhuksia, kroonisia päihteidenkäyttäjiä, kuntoutujia murtumien tai aivotapahtumien jäljiltä, vaikeista infektioista kärsiviä, saattohoitovaiheen syöpäpotilaita.

Oli hienoa nähdä, kun vaikean tapaturman jälkeen pitkään vuodeosastolla hoidettavana ollut pääsi omin jaloin kävelemään. Tai kun kovan lääkehoidon ja leikkausten jälkeen potilaan kivut hellittivät, vointi parani ja hän pääsi kotiin puolison luokse.

Toisaalta huomasin, kuinka lääkäri joutuu isojen kysymysten ja vaikeiden päätösten eteen. Miten kohdata potilaan tai omaisten suru, hämmennys tai epärealistiset odotukset? Mitä tehdä, kun kaikki on jo tutkittu eikä syytä oireille löydy? Voiko yksinäisyyden takia saada hoitoa vuodeosastolla? Milloin on aika hellittää ja siirtyä oireenmukaiseen hoitoon?

Osastolla päivät olivat välillä kiireisiä ja hoidettavia asioita valtavasti. Silti oli hienoa nähdä, miten moniammatillinen tiimi työskenteli joka päivä potilaiden parhaaksi: sosiaalityöntekijä auttoi tulevan arjen käytännön suunnittelussa ja taloudellisissa huolissa, kotiutushoitaja mietti mahdollisia asumispaikkoja osastojakson jälkeen, fysioterapeutti auttoi kuntoutumisessa, hoitajat tekivät hurjasti töitä potilaiden hyvinvoinnin eteen jakamalla ruokaa ja lääkkeitä, auttamalla hygieniatoimissa ja kuuntelemalla murheita.

Ihailin myös sitä, miten osaston lääkärit hektisestä arjesta huolimatta jaksoivat kohdata jokaisen potilaan yksilönä, ja miettiä jokaiselle sopivaa hoitoa parhaansa mukaan. Ohjaava lääkäri sanoikin minulle, että potilaiden hoitaminen on ykkösasia, se on tässä ammatissa kaikkein tärkeintä. Yksinkertaisen, mutta sitäkin tarpeellisemman neuvon aion pitää tiukasti mielessä tulevaisuudessa.