Kalliita minuutteja
Kuljettajat nostivat potilaan ylös, tarkistivat hengityksen ja seurasivat hänen
tilaansa. Samalla lähellä istunut nainen soitti heti hätäkeskukseen. He
toimivat erittäin ripeästi ja esimerkillisesti.
Istuin itse bussin takaosassa. Koska tilanne oli auttajien ansiosta nopeasti
hallinnassa eikä potilaalla ollut välitöntä hengenvaaraa, jatkoin seuraamista
paikaltani. Muutaman minuutin kuluttua ambulanssi saapui, ja ensihoitohenkilökunta
vei potilaan jatkohoitoon. Bussi jatkoi matkaansa kymmenisen minuuttia
aikataulusta jäljessä.
Kun tajusin, että kyseessä on sairaskohtaus, valpastuin heti. Vaistomaisesti
hapuilin taskustani avaimiani, joiden kanssa nauhassa roikkuu elvytysmaski. Sitä
ei onneksi tarvittu, mutta olin valmis tarvittaessa toimimaan.
Kanssamatkustajien reaktiot bussissa kuitenkin hätkähdyttivät – tai oikeastaan reagoimattomuus. Iso osa jatkoi kuulokkeet korvilla puhelimen räpläämistä. Kaikki eivät edes vilkaisseet etuosaan päin, ja tuskin edes tajusivat, että melkein vieressä sattui äsken sairaskohtaus. Moni kiukutteli ja manaili ääneen, kuinka aikataulut nyt pettävät ja pitää kävellä loppumatka.
Kuka tahansa voi joutua ensiaputilanteeseen, kenelle tahansa voi sattua jotakin. Siksi tuntuu käsittämättömältä, että ihmiset kehtasivat purnata muutaman minuutin myöhästymisestä tuona aamuna. Itse en olisi pystynyt vain jatkamaan Facebookin selaamista, vaan koin, että tilannetta pitää seurata. Pahimmassa tapauksessa olisi voinut käydä niin, että potilaan tila olisi huonontunut äkisti. Silloin olisi tarvittu auttavia käsiä eikä silmien ummistamista.
Kyseessä oli ilmeisesti epileptinen kohtaus, ja tällä kertaa
kaikki päättyi hyvin. Saavuin myöhässä luentosaliin, mutta syy lienee
hyväksyttävä etenkin Hermoston toimintahäiriöt -jaksolla.
Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi