Kaliforniaa ja mindfulness-hoitoa

Ennen joulua puursin syventävän opinnäytetyöni parissa, josta olen täälläkin välillä kirjoittanut. Tutkin lasten ja nuorten diabeteksen hoitotasapainoa huonontavia tekijöitä, ja tällä hetkellä projekti on artikkelin kirjoitusvaiheessa – maali pikkuhiljaa häämöttää, mutta vielä on tekemistä tulosten ja tilasto-ohjelman pyörittelyn, sanamuotojen hiomisen sekä tutkimuksen merkityksen pohdinnan kanssa. Välillä työ on tuskastuttavaa, mutta kun jonkun asian oivaltaa, onnistumisen riemu on suuri.

Joulupyhien jälkeen lähdin lomailemaan Kaliforniaan. Viikon aikana retkeilimme poikaystäväni kanssa San Diegon sekä Salton Sean seuduilla lintuja katsellen. Ensimmäinen majapaikkamme sijaitsi valtameren äärellä, ja lähirannan kallioilla majaili kymmeniä merileijonia. Nämä äänekkäät merinisäkkäät olivat hurjan sympaattisia otuksia. Alkumatkasta kävimme erilaisilla kosteikoilla, kaupunkipuutarhoissa sekä puistoissa. Erään joen suistoalueella ruokaili satoja erilaisia kahlaajia ja vesilintuja, ja kauniita kolibreja lenteli kaupunkien puistoissa. Mieleeni jäi erityisesti pikkuinen maassa pesivä preeriapöllö, joka löytyi pitkän etsinnän jälkeen kolon suulta päivystämästä.


Loppureissun vietimme sisämaassa, jossa maisemat vaihtuivat vuoriylängöistä karuun aavikkoon ja viljelysmaihin. Oli hienoa katsella, kun tuhannet lumi- ja eskimohanhet sekä hietakurjet lensivät aamuvarhaisella peltojen yllä ruokailupaikoilleen. Yhtenä päivänä retkeilimme aavikkokansallispuistossa, jossa kävelimme muutaman kilometrin pituisen luontopolun, joka kulki vuorten välisessä solassa. Maisemat olivat huikaisevia: kaktuksia, karua kivikkoa, amerikanlampaita kiipeämässä jyrkillä rinteillä.

Matka oli onnistunut, sillä kotimaan arki unohtui tehokkaasti ja pitkien päivien jälkeen uni maittoi. Diabeteskaan ei aiheuttanut ylimääräisiä hankaluuksia. Ainoastaan menomatkalla turvatarkastuksessa virkailijat huomauttivat aluksi liian monesta nestepussista käsimatkatavaroissa, mutta Medical Certificatea näyttämällä tilanne hoitui ongelmitta.

Pistä aina vaan hitaammin

Viime vuoden puolella kävin myös diabeteslääkärillä. HbA1c oli laskenut alle kahdeksaan, mutta en ollut vielä tyytyväinen tähän lukemaan. Lääkärini kanssa pohdimme syitä sokereiden heittelehtimiselle. Kerroin, etten oikein tiedä, mistä kiikastaa, vaikka olen yrittänyt viilata omahoitoa. Sitten lääkäri kysyi, pidänkö pistäessäni neulaa ihon alla tarpeeksi kauan. Hän havainnollisti, kuinka kauan mäntää tulisi painaa, jotta koko insuliiniannos tulisi ulos kynästä.

Tajusin, että arjessa tulee usein vain tuikattua hätäisesti, vaikka hyvin tiedän ohjeistuksen kymmeneen laskemisesta. Siispä lääkäri määräsi minulle ”mindfulness”-omahoitoa! Vaikka sana yleensä saa karvani nousemaan pystyyn, tässä tapauksessa olin myöntyväinen kokeilulle.

Ihan joka kerta en ole muistanut keskittyä pistämiseen tarpeeksi, mutta verensokerit tuntuvat nyt tasaisemmilta kuin aiemmin. Kun insuliinia joutuu pistämään useita kertoja päivittäin, siihen tulee luonnostaan kehitettyä mahdollisimman nopea rutiini. Siksi kannustan kaikkia kynäilijöitä näin vuoden alussa tarkistamaan, että oma pistostekniikka on kunnossa.