Infirmus

Annan sävelien viedä ajatuksiani ja palaan ajassa vuoden taaksepäin, jolloin myös osallistuin tähän uuden musiikin tapahtumaan. Mieleeni on sieltä jäänyt Cecilia Damströmin sävellys Sydänkohtauksia. Ehkä se kolahti minuun silloin siksi, koska opiskelen lääkäriksi. Tai ehkä siksi, koska tiedän, miltä tuntuu olla sairas.

Silmäilen käsiohjelmaa, ja löydän sieltä tutun nimen. Millaisia sointuja mahtaa tällä kertaa olla luvassa? ”Seuraavaksi on vuorossa Cecilia Damströmin teos Infirmus, joka on omistettu kaikille parantumattomasti sairaille.”

Parantumattomasti sairaille. Niin, minähän olen sellainen. Ilmaisu kuulostaa jotenkin dramaattiselta. Tekisi mieli ajatella, että ne parantumattomasti sairaat ovat muita, jossain muualla. Mutta minulla on diabetes, jota ei voi parantaa. Minä olen tässä ja nyt.

Huikean teoksen sävelet jysähtävät juuri sinne, minne niiden kuuluukin. Hämmästyn, miten aidosti sairauteen liittyvät tuntemukset on saatu puettua musiikin kielelle. Huomioni kiinnittyy jousen vinkunaan, joka kuuluu lähes koko ajan taustalla vaimeana kitinänä. Siellä diabetes hiertää kivenä kengässä. Välillä pistelee kunnolla, välillä sen olemassaolon melkein unohtaa. Aina se kuitenkin kulkee mukana, ikinä ei pääse eroon. 

Koko kirkko kumisee, kun soitto yltyy melankoliseksi pauhuksi.

Diabeetikkona tunnistan tällaisen tunnemyrskyn paremmin kuin hyvin.

Muistan ajatusten sekamelskan ja ikävän olon diagnoosin jälkeen.

Muistan ne kerrat, jolloin yrityksestä huolimatta omahoidossa kaikki menee pieleen.

Tiedän, miten epäreilulta joskus tuntuu, että juuri minä olen parantumattomasti sairas.