Ihmistä varten päästä varpaisiin

Työpaikalla minut otetaan hyvin vastaan. Yksi perehdyttäjistäni huomaa heti Libren käsivarressani ja kysyy, olenko tykännyt siitä ja ovatko sensorit pysyneet paikoillaan. Onnekseni minulla ei ole ollut Libren kiinni pysymisen kanssa ongelmia. Ruokapöydässä työkaverit kysyvät, miten olen Tampereelta asti päätynyt tänne ja olenko tämän paikkakunnan Öhmaneja.
 
Ohjaava lääkärini vaikuttaa mukavalta. Hän lupaa auttaa tarvittaessa ja tulla paikan päällekin katsomaan, mikäli tilanne sitä vaatii. Kauhuskenaarioni kärttyisästä tuittupäästä ei siis onneksi toteutunut. Saan rauhassa tutustua työhuoneeseeni ja perehdytysmateriaaleihin. Vastaanottoaikojen pituudet saan päättää itse, mikä tuntuu aloittelevasta lääkäristä mukavalta. 

Toisena päivänä joudun heti aamulla kysymään hoitajalta vielä käytännön tavoista: miten tämä laboratorioon ja röntgeniin lähetys toimikaan, kuka hoitaa tällaiset ja tällaiset asiat, miten merkitsen tämän potilastietojärjestelmään. Kiitän suuresti avusta, ilman häntä olisin pulassa. ”Ei mitään, sinuahan varten me täällä olemme.”

Vaivoja ja kandin painajaisia

Ensimmäinen viikko kuluu hujauksessa ja sekavissa tunnelmissa. Moni käytännön asia tulee aivan uutena eteen, ja muilta lääkäreiltä joudun kysymään lähes jokaisesta potilaasta jotakin. Työkaverit ovat todella avuliaita ja mukavia, mutta silti työ tuntuu aika yksinäiseltä. Monesti pohdin, kuinka paljon viitsin vanhempia kollegoita ja hoitajia vaivata, kuinka paljon kehtaan kysyä.

Jo ensimmäisten työpäivien aikana näen potilaita laidasta laitaan. Ovesta voi kävellä – tai olla kävelemättä – sisään minkä ikäinen potilas tahansa. Vaiva voi olla kaikkea pään ja varpaiden väliltä. Tässä terveyskeskuksessa kaikki lääkärit katsovat päivän aikana sekä niin sanottuja kiireettömiä ajanvarauspotilaita että saman päivän aikana annetavia aikoja akuuteimmille sairaustapauksille. Se tuo mukavaa vaihtelua päivään. Toisaalta hankala päivystystapaus tai monisairas vanhus kiireettömällä ajalla voi sekoittaa koko aikataulun.

Päivystysajalle on tulossa potilas, jonka tulosyyksi hoitaja on kirjannut ”nivuset auki”. Pelästyn ja näen välittömästi kauhukuvia solkenaan verta vuotavasta ihmisestä. Ajattelen, että miksi hän tulee terveyskeskuslääkärin akuuttivastaanotolle, ambulanssihan tuossa kutsua pitäisi! 

Olen jo näpyttelemässä ohjaajalleni viestiä ja kaivamassa keskussairaalan päivystävän lääkärin numeroa, kunnes rauhoitun ja mietin asiaa uudemman kerran. Josko kuitenkin kyseessä olisi jokin vaarattomampi vaiva? Sitähän se lopulta on: hieman hautunut ihottuma, joka tuolla alueella herkästi ärtyy. Kandin helpotus ja pelastus! Näin jälkeenpäin ajateltuna etukäteishysteriani lähinnä naurattaa.

Jotkut tapaukset pyörivät mielessä vielä kotona. Olisiko se sittenkin pitänyt kuvata se nilkka, kun oli kuitenkin jonkinlainen loukkaantuminen taustalla? Olisiko sittenkin pitänyt ottaa vielä jokin lisätutkimus laboratoriossa siitä ja siitä vaivasta?

Mää medisiinan ytimessä

Ompelen kaksi tikkiä. Tuntuu, etteivät instrumentit pysy käsissä, koska edellisestä suturointikerrasta on vierähtänyt hetki. Nuoren kandin epävarmuus paistaa varmaan kilometrien päähän, kun tärisevin käsin koetan saada onnistunutta lopputulosta aikaiseksi. 

Onneksi potilas ei ole moksiskaan ja kokenut hoitaja on auttamassa mukana. Jälki ei ehkä ole kosmeettisesti maailman kaunein, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Potilas poistuu tyytyväisenä ja minä helpottuneena: kaikki käytännön opit eivät sittenkään ole unohtuneet, vaikka välillä siltä tuntuu. Jälkiä siivotessa hoitaja kysyy, että oletko Tampereelta, kun puhun ihan selvää murretta. Puhunko mää muka jotain murretta?

Ajanvarausvastaanotolle tulee pieni lapsi vanhempansa kanssa. Kumpikaan heistä ei puhu suomea eikä englantia kuin muutaman sanan verran. Yritän selko- ja elekieltä apuna käyttäen saada selville, minkälaisesta vaivasta on kyse. Tarkat esitiedot jäävät silti vajavaisiksi. Tutkin lapsen, eikä mitään hälyttävää löydy. Kirjoitan käyntitekstiin, että jatkossa kiireettömällä vastaanotolla olisi syytä olla tulkki, jotta optimaalinen hoito olisi mahdollista.

Vastaanotolla käy nuori, jolle on sattunut tapaturma. Potilastietojärjestelmä vaatii tarkat tapaturmatiedot ja erilaiset koodit kaikenlaisille vahingoille. Miten minä voin tietää, onko mopo moottoripyörä vai polkupyörä? Kysyn asiaa ohjaajaltani, joka toteaa, että nyt esitin kesän toistaiseksi hankalimman kysymyksen, kun tieliikennelakikin on asian suhteen ristiriitainen. Naurahdan, että nyt ollaan lääketieteen ytimessä mopon kategoriaa miettiessä.

Törmäyskurssilla

Välillä joudun olemaan ikävä lääkäri. Saman päivän aikana vastaanotolleni tulee kaksi potilasta, joilla kummallakin on taustalla lääkkeitten väärinkäyttöä. En lyhyellä päivystysajalla uusi vahvoja kipulääkkeitä tai koukuttavia bentsodiatsepiineja. Kerron muista hoitokeinoista ja mahdollisuudesta varata pitempi lääkäriaika asioiden selvittelyyn. 

Kumpikin poistuu tyytymättömänä mutta silti jollakin tavalla tilanteen ymmärtävänä vastaanotolta. En myöskään kirjoita sairauslomaa päänsärystä, joka on mennyt yhdellä kipulääkkeellä jo aamupäivällä ohi.

Olen ollut alle kaksi viikkoa töissä, mutta silti olen törmännyt jo neljään potilaaseeni ruokakaupassa. Minusta se on aika hyvä sattuma, koska tämä on kuitenkin keskisuuri kaupunki, jossa on useita kauppoja ja tuhansia ihmisiä. En tiedä, tunnistavatko he minut, mutta minä muistan heidät kaikki. 

Minkälaisia törmäyksiä ja kohtaamisia loppukesä mahtaakaan tuoda tullessaan?