Ihan kipsissä päivystyksessä

Päivä 1.

Saavun paikalle aamukahdeksalta. Juuri tänään päivystyksessä on tietojärjestelmien huoltokatkos, joka saattaa kestää pitkälle iltapäivään. Mitkään tietokoneet eivät toimi, potilaiden tietoja ei pääse näkemään ja kaikki pyörii paperiversioiden avulla. Potilastekstien sanelua varten kaivetaan esiin ikivanhat kasettilaitteet. Työntekijät suhtautuvat asiaan huumorilla, vaikka järjestely vaikeuttaa työntekoa. Sairaat täytyy hoitaa teknisistä ongelmista huolimatta.

Aamupäivän aikana haastattelen ja tutkin opiskelukaverien kanssa muutaman potilaan. Puoliltapäivin kajahtaa kuulutus: ”Järjestelmäkatkos on päättynyt, tietokoneiden pitäisi toimia normaalisti”. Monen suusta kuuluu helpottunut huudahdus.

Iltapäivällä on ryhmäopetusta sydänfilmin tulkinnasta. Keskitymme erityisesti siihen, mitä muutoksia filmiin voi tulla sydänlihaksen hapenpuutteen seurauksena. Osa on vanhan kertausta, opin myös paljon uutta. Samalla tajuan, kuinka runsaasti on vielä opiskeltavaa jäljellä! Vastuu, työelämä ja valmistuminen häämöttävät nurkan takana.

Iltaa kohden ruuhka päivystyksessä kasvaa. Potilaita on laidasta laitaan: vatsakipuja, hengitystieinfektioita, murtumia, yleiskunnon laskua. Yksi lähti lääkäriin vasta läheisten huolen ja painostuksen takia sairauden vakavuudesta huolimatta. Toisen omainen vaatii välittömästi laajoja hoitoja ja tutkimuksia, vaikka tutkimatta on monia kiireellisempiä tapauksia. Kolmas ei muista, miksi ja miten joutui sairaalaan.

Tutkin ja hoidan ensiapuun tulijoita kokeneen lääkärin kanssa. Hänestä huokuu pitkän kokemuksen tuoma varmuus ja rauhallisuus: hän osaa kohdata jokaisen potilaan siinä hetkessä ja antaa hänelle aikaa. Samalla hän ehtii neuvoa kandia ja vastata kysymyksiini.

Pääsen hyödyntämään iltapäivällä opittuja taitoja sydänfilmin tulkinnassa. Haavaa ommellessa käteni tärisevät jännityksestä, mutta saan silti aikaan siistit tikit.

Päivä 2.

Taas aikaisin aamulla paikalla, vaikka varhainen herätys iltapäivystyksen jälkeen tuntuukin raskaalta. Potilaita on toistaiseksi vielä maltillisesti. Ohjaavalla lääkärilläni on vuosikymmenten kokemus perusterveydenhuollosta, hänelle ihmisten päivystysvaivat ovat tuttuja. Silti hän uskaltaa rohkeasti kysyä kollegalta epäselvistä potilastapauksista, tietojärjestelmän koukeroista tai käytännön työnjaosta henkilökunnan kesken. Hän rohkaisee minua tekemään samoin aina, kun jokin askarruttaa tai mietityttää. ”Kysymällä asiat selviävät!”

Menemme yhdessä katsomaan eläimen pureman aiheuttamia jälkiä. Opin, että tällaisissa tapauksissa haavat jätetään yleensä ompelematta, jäykkäkouristusrokotteen voimassaolo tarkistetaan ja antibioottikuuri aloitetaan ennaltaehkäisemään infektion leviämistä. Ohjaajani kertoo tapauksesta, jossa lemmikkikoiran raapaisuhaava aiheutti henkeä uhkaavan yleisinfektion. Potilas selvisi, mutta useita varpaita ja sormia jouduttiin amputoimaan. Huonoa tuuriakin oli varmasti matkassa, mutta varoittava esimerkki painui mieleen: nisäkkäiden ja lemmikkien puremiin tulee suhtautua vakavasti. Kerron ohjaajalle rengastavani lintuja, ja vakuutan tulevaisuudessa keskittyväni turvallisesti vain siivekkäiden käsittelyyn!

Iltapäivällä on karttuvan tiedon testi. Sellainen lääketieteen opiskelijoille järjestetään kolme kertaa vuodessa niin, että kaikki fukseista kuutoskurssilaisiin vastaavat samoihin kysymyksiin. Kesän jälkeen psykiatrian kysymykset tuntuvat helpoilta. Sattumoisin tällä kertaa kysytään nisäkkään puremaan käytettävää antibioottia, joka on aamun jälkeen tuoreessa muistissa.

Päivä 3.

Viikon toinen iltapäivystys edessä, joten vien aamulla ensimmäiseksi eväät taukohuoneen jääkaappiin. Tarkoitus olisi osallistua ensiavun päivystysosaston aamukierrolle, jossa käydään läpi potilaiden vointia ja jatkosuunnitelmia. Opiskelijakaverini kanssa tutustumme potilasteksteihin etukäteen, jotta olemme sitten paremmin kärryillä kierron aikana. Jonkin ajan kuluttua lääkäri porhaltaa kansliaan. Hän kertoo kiertäneensä jo potilaat ja epähuomiossa unohtaneensa meidät. No, kiireisessä sairaalamaailmassa kandeille aina välillä käy näin.

Sisätautipuolella on vilkasta aamusta alkaen. Ensihoitajat tuovat sisään uusia potilaita, joista iso osa on huonokuntoisia ja iäkkäitä. Iltapäivällä osa joutuu ruuhkan vuoksi odottamaan hetken käytävän puolella, vaikka kymmenet hoitajat ja lääkärit paiskivat töitä. Kandikollegan kanssa tutkimme muutamia potilaita, teemme potilasasiakirjamerkinnät ja pohdimme jatkohoitoa ohjaavan lääkärin avustuksella. Kuulitko sydämestä sivuäänen? Mitä laboratoriokokeita määräisit? Pitäisikö pää kuvata tarkemmin? Voiko käytössä oleva lääkitys aiheuttaa näitä oireita? Voisiko potilaan päästää kotiin, kun vointi on jo noin hyvä?

Iltapäivällä katson kelloa: puoli neljä. Väsyttää. Pitkä ilta pitäisi vielä jaksaa. Yöunet ovat jääneet viikolla lyhyiksi. Libren piirtämä verensokerikuvaajakin on muistuttanut enemmän sydänkäyrän korkeita heilahduksia kuin tasaista viivaa. Eväiden ja henkisen tsemppauksen voimalla painan eteenpäin, sillä päivystys on erinomainen mahdollisuus oppia lääkärin tietoja ja taitoja.

Pääsen laittamaan yhdelle potilaalle laskimokanyylin suonensisäistä nesteytystä varten. Koska edellisestä tipanlaittokerrasta on kulunut jonkin aikaa, jännittää aika paljon. Silti osun ensimmäisellä pistolla oikeaan kohtaan, mahtava onnistumisen tunne!

Hetken päästä saan taas ommella haavan. Potilasta mietityttää puudutus, ja hän tiedustelee, onko se välttämätöntä. Kysyn, mikä häntä puudutteessa askarruttaa, ja kerron tulevasta toimenpiteestä. Mielestäni onnistun hälventämään pelkoa, ja tikkaus on nopeasti ohitse. Hän kiittää ja sanoo, ettei puudutus tai ompelu tuntunut kumpikaan pahalta.

Illan mittaan näen elämän koko kirjon. Vanhuksia, joilla on tajunnan häiriöitä, hengenahdistusta, muistamattomuutta, epämääräisiä oireita. Vilkkaan lapsen, joka sai otsaan komean vekin juostuaan päin pöydänkulmaa. Puolisonsa omaishoitajan, jonka kasvoilta luen inhimillistä hätää, ahdistusta ja väsymystä. Vahvoista lääkkeistä riippuvaisen kipupotilaan, joka haukkui päivystävän lääkärin tämän kieltäydyttyä kirjoittamasta lisää opiaattia. Eri-ikäisiä ihmisiä etsimässä apua pieniin ja suuriin vaivoihin.

Neljätoistatuntisen päivän jälkeen poljen syyspimeällä kotiin. Siellä minua odottaa poikaystävän tekemä ruoka, pikainen suihku ja oma sänky. Rättiväsymyksestä huolimatta uni ei heti tule. Viikon kokemukset pyörivät mielessä.

Päivä 4.

Herätessä muistan, että vielä unissanikin paransin potilaita, tikkasin haavoja ja annoin hoitomääräyksiä. Intensiivinen viikko tuntuu alitajunnassa. Tänään saan onneksi nukkua himpun verran pitempään, koska kipsausryhmätyö alkaa vasta puoli yhdeksältä.

Lääkintävahtimestari opettaa meille kaksi tavallista kipsiä: rannemurtuman kipsauksen sekä nilkkamurtumaa varten tehtävän kipsisaappaan. Mallisuorituksen jälkeen harjoittelemme kipsien tekemistä toisillemme. En ole kovin kätevä käsistäni, mutta asiatiedon opiskelun vastapainoksi on mukava päästä itse tekemään.

Rennossa ja huumorintajuisessa porukassa kokeilee ja opettelee mielellään. Kaverit tekevät kumpaankin jalkaani kipsin samaan aikaan. Tämän jälkeen kävely on haasteellista – ja huvittavan näköistä. Aamun hauskin osio on kuitenkin vasta edessä, kun saapaskipsit poistetaan kipsisahalla. Vaikka opettaja vakuuttaa, että terä on oikeasti pyöreä eikä terävä, vaistomaisesti oletan sen vähintään nipistävän. Lopulta jalkojani ”operoidaan” hurisevalla kipsisahalla. Minun on vaikea pidätellä naurua, kun terä kutittaa niin paljon – kutkuttava päätös viikolle!