Hyvä häviäjä

Tämän kevään kokelaat, miltä koe tuntui, mistä kirjoititte? Mihin muut lukijat olisivat tarttuneet? Tehtävät löytyvät täältä (PDF).

Minä olisin päätynyt kolmosaiheeseen: ”Hyväksi häviäjäksi voi oppia. Ota kantaa väitteeseen.”

Tekstistä olisi tullut ehkä tällainen:

Olen aina ollut huono häviäjä, jopa luokattoman surkea. Lapsena en millään kestänyt, jos joku voitti minut lautapelissä, pihaleikissä tai muussa kisailussa. Vanhempien ja sisarusten kärsivällisyyttä koeteltiin monesti, kun rupesin hävittyäni parkumaan ja kiukkuamaan. Peli piti aloittaa alusta tai lopputulos sumplia uudelleen, ettei pikku-Merille olisi tullut liian paha mieli. Vielä nykyäänkin saatan korttipelitappion jälkeen viskata pakan ilmaan, paiskata huoneen oven kiinni ja vetäytyä pimeään mököttämään.

Kilpailuhenkisyys kuuluu luonteeseeni. Varsinkin nuorempana halusin olla paras erityisesti sellaisissa asioissa, joissa tiesin olevani taitava. Silloin, kun en ollutkaan ykkönen, pettymys oli valtava. Jouduin puremaan hammasta, etten olisi näyttänyt harmistustani - jopa sellaisissa tilanteissa, joissa ei edes ollut kyse kilpailuista. Vanhemmiten olen kehittynyt tässä, mutta edelleen tekee toisinaan tiukkaa myöntää, että joku on vahvuusalueellani minua parempi.

Elämäni raskaimman tappion koin 13-vuotiaana. Geenien ja ympäristötekijöiden arpapelissä hävisin, koska minulla todettiin tuolloin ykköstyypin diabetes. Haimani ei toiminut kunnolla, ja sen takia kuulin joutuvani pistämään insuliinia useita kertoja päivässä koko loppuelämäni. En voisi enää koskaan tehdä mitään kivaa, kuvittelin. Viikonloppu oli pilalla. Koko elämä oli pilalla. Olin pelkkä surkea luuseri.

Alkujärkytyksen jälkeen alkoi arki, vaikka asiat olivat muuttuneet. Oli pakko tottua pistämisiin, jatkuvaan verensokerin mittaamiseen, hiilihydraattien laskemiseen, yöheräilyihin, mataliin ja korkeisiin sokeriarvoihin, henkisesti raskaaseen sairauteen. 

Tämä peli oli oikeasti hävitty, eikä uuteen erään ollut mahdollisuutta, vaikka kuinka olisin halunnut raivota, huutaa ja lyödä nyrkkiä seinään. Itku ei auttanut. Minun oli sopeuduttava uuteen häviäjän rooliini.

Sisuunnuin. En halunnut antaa diabeteksen hallita elämääni, vaan tahdoin hoitaa itseäni. Aina se ei ole ollut helppoa, ja silloin tappio on tuntunut erityisen raastavalta. Silti olen mennyt eteenpäin ja jatkanut mittaamista, piikitystä, laskemista. 

Häviämisen tunne hiipii edelleen ajoittain mieleen. Silloin ruokapöydässä, kun toiset ovat jo syöneet puoli lautasellista ja pääsen vasta aloittamaan hoitorutiinien jälkeen. Silloin kun lisäsairaudet, kuten näön heikkeneminen, munuaisongelmat, jalkavaivat ja ennenaikaisen kuoleman riski pomppaaavat mörkönä pitkäaikaissokerin huononemisen jälkeen. Tästä kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi diabetes on kasvattanut luonnettani. Olen oppinut ihmiskehosta ja-mielestä valtavasti – ja sen, että jopa minusta voi tulla hyvä häviäjä.