Elämän mittainen mahdollisuus

Olen kiitollinen siitä, että voin itse vaikuttaa työn sisältöön. Kandien aikataulut on suunniteltu inhimillisiksi. Välillä menee ylitöiksi, mutta yleensä korkeintaan puolen tunnin verran.

Terveyskeskustyö on silti vaativaa ja kuormittavaa. Iltaisin vapaa-ajalla nautin siitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Voin vain olla, maata sängyllä, lukea kirjoja, käydä lenkillä tai perata vuosien valokuvamuistoja.

Vahvuuksia ja kuormitustekijöitä

Terveyskeskuksessa sijaisena on lisäkseni kolme muuta kandia toiselta paikkakunnalta. Heistä on tullut tärkeä tuki ja apu lääkäriarjen keskellä.

Kahvi- ja lounastauolla vaihdamme vapaa-ajan kuulumiset ja jaamme myös työkokemuksia. Jokaisella meistä on omat vahvuutemme: yksi on työskennellyt täällä aiemmin ja tuntee talon tavat, toisella on paljon päivystyskokemusta, kolmas on mestari sydänfilmin tulkinnassa ja lääketietoudessa.

Monesti kysyn kandikollegoilta vahvistusta: minulle on tulossa tämän tyyppinen potilas vastaanotolle, olen ajatellut tällaista tutkimuslinjaa ja suunnitelmaa, kuulostaako järkevältä? Muutaman kerran saan mietityttämään jääneeseen tapaukseen toisilta opiskelijoilta arvokkaita ajatuksia, joita ei itselleni olisi tullut mieleen.

Kohtaamamme haasteet ja ongelmat työssä ovat hyvin samankaltaisia: epävarmuus omasta osaamisesta, monisairaat potilaat, kilometrin mittaiset lääkelistat, toimenpiteet, jotka tulevat ensimmäisiä kertoja eteen.

Mitä tehdä potilaalle, jota on tutkittu jo paljon ja poissuljettu vakavat sairaudet, mutta arkielämää haittaavat oireet jatkuvat edelleen? Miten suhtautua keskushermostoon vaikuttavien reseptien uusimispyyntöihin, jos ei tunne potilasta entuudestaan? Kuinka toimia, kun potilas tulee vastaanotolle sellaisen vaivan kanssa, josta ei oikeasti ole juuri mitään hajua?

Havahdun välillä pohtimaan omaa lääkäriyttäni ja lääkäriksi kasvamista. Huomaan käyttäväni vastaanotolla tietynlaisia maneereja, ilmauksia ja äänenpainoja. Naurahdan poikaystävälleni, että puhun potilaille ”lääkäriäänellä”. 

Valkoinen takki tuo väistämättä mukanaan uuden, erilaisen roolin. Vaikka huoneessa työskentelee lääkäriminä, en voi kokonaan esittää jotakin toista kuin mitä olen – enkä tahtoisikaan, se olisi raskasta. Potilas tulee vastaanotolle haavoittuvana, paljaana ja päästää vieraan ihmisen omalle yksityiselle alueelleen. Siksi minäkin annan jotain itsestäni vastaanotolla. Lääkärin tärkeä työkalu on oma persoona. Se on samalla suuri haaste ja elämän kokoinen mahdollisuus.

Diabetesvaivat lääkärissä

Yhtenä päivänä vastaanotolleni tulee potilas pitkään jatkuneen, ikävän oireen takia – diabeetikko hänkin. Luen etukäteen aiemmat tekstit, joissa oli jo annettu ohjeita vaivan taltuttamiseen. Esitietojen perusteella ongelma vaikuttaa minusta varsin lievältä.

Huoneeseen astuu sisään ärtynyt ja tuohtunut ihminen. Kyselen vaivan luonteesta, kestosta, haitasta arjessa. Kun on tutkimisen vuoro, potilas tuhahtaa, että näitä samoja temppuja on tehty jo vaikka millä mitalla, eikä niistä mitään löydy. Minua alkaa ahdistaa, koska haluaisin auttaa ja olen aloittanut vastaanoton avoimin mielin. Tunnelma on kuitenkin painostava, potilaan kommentit hyökkääviä.

Olen neuvoton, mutta päätän vielä antaa hänelle tilaa ja kuunnella. Paljastuu, että hän on kokenut, ettei lääkäri ole aiemmin kuunnellut häntä ja ottanut vaivaa tosissaan.

Hän sanoo suoraan, että kaipaisi rehellisyyttä: onko tälle mitään tehtävissä vaiko ei. Hän kyllä pystyy sietämään oireen, jos hän saisi suoran vastauksen. Lisäksi hän avautuu, että hänellä oli käytössä diabeteksen hoidossa kätevä apuväline, mutta joutui lopettamaan sen haittojen takia. Tähän vastaan harmitellen tietäväni omasta kokemuksestani, kuinka hyödyllinen se on.

Diabetekseni tulee ilmi sivulauseessa. Potilaan ilme muuttuu aavistuksen verran, mutta vastaanoton tunnelma kääntyy täysin. Saamme yhteisymmärryksessä tehtyä jatkosuunnitelman ja naurahdettuakin yhdessä, mitä en olisi vastaanoton alussa voinut kuvitella.

Yleensä en tuo esiin diabetestani lääkärin työssä. Potilas on keskiössä, eikä lääkärin tarvitse valitella omia vaivojaan. Joskus omaa kokemusta voi kuitenkin hyödyntää, kuten tässä tapauksessa. Koin onnistuneeni, koska alussa potilas oli hyvin poikkiteloin, mutta lopulta vastaanotosta jäi todennäköisesti hyvä mieli kummallekin.

Diabeteksen hoidon ja potilastyön yhdistäminen on tähän mennessä sujunut hyvin. Lounaan jälkeen verensokeri tahtoo silti nousta, koska iltapäivällä potilasaikoja on aamua tiuhempaan. Stressitasokin usein kasvaa, mitä pitemmälle työpäivä etenee. Jos verensokeri on laskusuuntainen, pystyn ennakoimaan – kiitos Libren –  ja syömään pienen hiilariannoksen ennen potilaiden tapaamista.

Vastaanotolla en ole hypoillut kertaakaan, mutta silti työpöydältäni löytyy stetoskoopin, refleksivasaran ja paperipinon vierestä päärynäpillimehu, kaiken varalta.