Elämän kehällä terveyskeskuksessa

Maanantaina ensimmäiseksi käynnistän koneen ja vien lounaseväät kahvihuoneen jääkaappiin. Viikonlopun jäljiltä minua odottaa parikymmentä reseptin uusintapyyntöä. Vilkaisen päivän työlistaa: muutama diabeteksen vuosikontrolli, akuuttiajoilla unettomuusvaivaa sekä polvikipua, iltapäivällä soittoaikoja ja konsultaatioasioita sairaanhoitajilta.

Peräkkäisille ajoille tulee kaksi hyvin samanikäistä nuorta naista samankaltaisilla oireilla: väsymystä, painonnousua, vetämättömyyttä, hiusten lähtöä. Laboratoriokokeet kummallakin normaalit. Toisen kanssa keskustelemme arjen tasapainosta: rankka kuntoilu vaatii vastapainoksi riittävästi lepoa. Toinen purskahtaa vastaanoton aluksi itkuun. Hän kertoo pohtineensa, onkohan hänen päässään vikaa, kun ilo on kadonnut arjesta kokonaan, eikä hän tunne olevansa enää oma itsensä. Keskustelun edetessä kerron, että oireet sopivat masennukseen ja että se on sairaus muiden joukossa.

Lounaalle pääsen kaksikymmentä minuuttia myöhässä. Vastaanotot venyivät, vaikka yritin olla tehokas. En pysty 20 minuutissa parantamaan 30 vuotta vaivannutta lonkkasärkyä, diagnosoimaan luotettavasti ajoittaista hengenahdistusoiretta, vaihtamaan häiritseviä naapureita tai kirjoittamaan entuudestaan tuntemattomalle potilaalle ohimennen vapautusta ajoneuvoverosta. Aikaa kului myös loppuneen tulostinpaperin etsimiseen, oikean painikkeen löytämiseen potilastietojärjestelmästä ja röntgenkuvien katseluohjelman sovelluspäivitykseen.

* * *
Iltapäivän puhelurumban jälkeen olen aivan puhki. Yksikin kesti yli 20 minuuttia, vaikka aikaa on varattu vain 10. Potilas esitti kysymyksiä ja vaateita, josta moneen jouduin vastaamaan: ”En tiedä, selvitellään”.

Tekemättömien töiden pino vain kasvaa.

Välipalakeksin voimalla tsemppaan itseni kolmen laajan lausunnon sanelemiseen. Kun saan ne valmiiksi, kello on jo paljon. Sammutan viimeisenä valot.

Illalla nukahtaminen on vaikeaa. Viime viikon päivystyksen tapahtumat palaavat mieleeni, yksi potilastapaus jäi vaivaamaan. Miten potilaan lopulta kävi, toiminko oikein, minun olisi pitänyt hoitaa paremmin, olen surkea lääkäri, ei minusta ole tähän, kuinka en perusasioitakaan osaa, sietäisin hävetä, kaikki muut osaavat paremmin. Ajatukset kiertävät kehää, paisuvat ja katkeavat lopulta hauraaseen uneen.

Aamulla katson itseäni työpaikan vessan peilistä. Näytän räjähtäneeltä aaveelta. Kauheus ja kauneus on kuitenkin katsojan silmässä. Yksi potilaani nimittäin iloitsee, kuinka hänellä on niin upea, nuori ja kaunis lääkäri. Vaikka kuulisin mieluummin positiivista palautetta osaamisestani kuin ulkonäöstä, tässä suossa pienikin kehu tuntuu mukavalta.

Lastenneuvolassa kohtaan kuusiviikkoisia vauvoja. Pienokaiset ovat hurmaavia ja nostavat hymyn huulille. Neuvolapäivä on monesti viikon kohokohta, kun saan kohdata usein terveitä lapsia ja heidän perheitään. Nelivuotistarkastuksessa reipas nuorimies ohjeistaa, kuinka lääkärin tulee oikeaoppisesti tehdä tutkimus. Toisella vastaanotolla pohdimme yhdessä keinoja koko perhettä kuormittavaan yökasteluvaivaan. Lopuksi terveydenhoitaja viestittää huolensa tuoreen vanhemman jaksamisesta ja mielialasta.

* * *

Uusi työpäivä alkaa diabeteksen määräaikaiskontrolleilla. Ensimmäinen potilas on jo pitkään pärjännyt pienellä lääkityksellä. Liikunta ja ravinto ovat arjessa tasapainossa, laboratorioarvot priimaa eikä sairauden komplikaatioita ole kehittynyt. Koska tilanne on näin hyvä, kerron, että seuravana vuonna laboratoriokokeet ja diabeteshoitajan käynnit riittävät. Lääkärikontrolli voidaan siirtää vajaan kahden vuoden päähän. Hän on tästä tiedosta iloinen.

Seuraavalla vastaanotolla tilanne on toisenlainen. Pitkäaikaissokeri on lääkityksen tehostamisesta huolimatta noussut, ja ensimmäistä kertaa laboratoriokokeissa munuaiset päästävät proteiinia virtsaan. Kun pyydän potilasta näyttämään verensokeri- ja verenpainemittauksia, hän vastaa, ettei niitä ole mukana. Hän jatkaa, ettei niitä ole viime aikoina juuri tullut tehtyä. Itsestä huolehtiminen on jäänyt vähälle, koska kulunut vuosi on ollut rankka: ero puolisosta ja lapsen äkillinen sairastuminen ovat syöneet voimavaroja. Ymmärrän tilanteen, ja yritämme yhdessä miettiä keinoja terveyden parantamiseksi.

Vastaanoton jälkeen tuijotan hetken vaaleaa seinää. Tässä työssä painiskelen jatkuvasti erilaisten roolien välillä: olen auttaja, parantaja, tiedonantaja, viranomainen, asiantuntija, rinnalla kulkija, ammattilainen. Haluan ymmärtää ihmisiä, heidän valintojaan ja ajatuksiaan, osoittaa myötätuntoa ja omalla osaamisellani auttaa heitä. Silti välillä mietin, olenko liian ymmärtäväinen, pitäisikö olla tiukempi, suorempi, olinko taas liian lepsu sokeri- ja kolesterolitavoitteiden suhteen, olisiko verenpainelääkitystä pitänyt tehostaa vielä enemmän. Mikä on sopiva määrä empatiaa, mikä sopiva määrä jämäkkyyttä? Milloin olen riittävän lähellä ja sopivan etäällä?

Yritän saada potilaita hoitamaan diabetesta hyvin, ja samalla havahdun siihen, etten ole ennen lounastaukoa ehtinyt mitata verensokeriani kertaakaan. Kerron potilaille korkean verensokerin haitallisista pitkäaikaisvaikutuksista, vaikka oma HbA1c oli viime mittauksissa korkeampi kuin aikoihin, ja Libre näyttää, että verensokeri on ollut tavoitealueella vain 40 prosenttia ajasta viime viikon aikana. Huono lääkäri, huono diabeetikko vai inhimillinen ihminen?

* * *

Kalenteriini on varattu viikossa tunnin verran aikaa, jolloin kotihoidon sairaanhoitaja voi kysellä asiakkaiden lääkityksiin ja terveydentilaan liittyvistä asioista. Se on hyvä hetki vaihtaa ajatuksia puolin ja toisin, jos jostakin potilaasta on herännyt huolia.

Viime viikolla teimme kotikäynnin potilaan luo. Nyt hoitaja viestittää, että tämä on joutunut sairaalaan. Harmittava uutinen, vaikka jollakin tapaa osasin aavistaa. Joudun säätämään kolmen potilaan lääkeannoksia heitä näkemättä. Iäkkäiden lääkehoito on vaikeaa, koska niin monta tekijää täytyy ottaa huomioon: elimistön vanhetessa sen kyky käsitellä lääkeaineita muuttuu, monet sairaudet vaativat riittävästi lääkkeitä, ja toisaalta lääkkeen lisäys tai uuden määrääminen ei aina ole paras ratkaisu ajankohtaisiin ongelmiin.

Lopuksi hoitaja näyttää kuvaa yhden potilaan haavasta ja kysyy hoito-ohjeita jatkoon. Kuvassa se näyttää ilkeältä, mutta pitäisikö reunoilla olevasta tummasta katteesta tai kellertävästä väristä huolestua? Minulla on vain vähän kokemusta tällaisista, joten lupaan lähipäivinä kysyä varmistusta ohjaajaltani.

Aamupäivän ajan toimin päivystävänä lääkärinä. Tuntuu ahdistavalta palata tähän huoneeseen edellisen, rankan päivystysvuoron jälkeen. Oksettaa, pyörryttää ja huimaa, tekisi mieli juosta pois ja sanoa hoitajille, etten pysty tähän, ei minusta ole päivystäjäksi, en pysty kantamaan lääkärin vastuuta.

Hengitän pari minuuttia syvään. Tietokone käynnistyy, listalla ei ole vielä yhtään potilasta. Saan pidettyä itseni kasassa, yllätykseksi itsellenikin.

Tutkin yhden huimauksesta kärsivän, avaan paiseen, saan parjaukset niskoilleni, kun en kirjoita antibioottia selvästi virusperäiseen ylähengitystieinfektioon. Kolmen peräkkäisen potilaan tulosyynä on kaatuminen. Näissä joutuu aina miettimään, onko potilas lyönyt päätään, onko verenohennuslääke käytössä, onko luita mahdollisesti murtunut, miksi kaatuminen tapahtui.

Yhdestä sydänfilmistä joudun soittamaan yliopistosairaalan konsultoivalle lääkärille. Anteeksipyytävään sävyyn kerron tilanteen ja oman näkemykseni: kokonaisuus ei vaikuta huolestuttavalta, mutta koska filmissä oli poikkeavuus, jota en ole ennen nähnyt, haluan varmistuksen. Varaudun jo mielessäni pahimpaan, ryöpytykseen turhanpäiväisestä soittelusta.

”Hyvä kun soitit, näiden kanssa on syytä olla tarkkana” – taisin sittenkin toimia oikein, vaikka oma kokemattomuus ja epävarmuus monesti mietityttää, nolottaakin.

* * *

Uusittavia reseptejä on taas kertynyt kymmeniä. Ennen viikonloppua yritän saada listaa lyhennettyä. Reseptin uudistamispyyntö onnistuu yhdellä klikkauksella, mutta lääkäriltä se vaatii usein yllättävänkin paljon ajankäyttöä.

Yksi resepti on määrätty ilmeisimmin yksityispuolelta, mutta mitään käyntitekstejä en asiasta löydä. Seuraavana on tavallinen verenpainelääke, mutta viimeisestä kontrollikäynnistä on yli viisi vuotta. Potilas on laittanut uusintapyynnön lääkkeestä, joka menee aivan liian suurella annoksella viimeisimpään munuaisarvoon nähden. Uusintalistalla vilisee unilääkkeitä, rauhoittavia, vahvoja kipulääkkeitä ja valmisteita, joilla on suuri väärinkäyttöpotentiaali tai arvo katukaupassa. Reseptin uusiminen on aina kannanotto potilaan hoitoon. Varttitunti vierähtää, ja lista on lyhentynyt vain muutamalla rivillä.

Olen pyytänyt potilaan vastaanotolle epäselvän lääkitystilanteen takia. Annan hänen kertoa tarinansa ja keskityn kuuntelemaan: teen tilaa toiselle. Saan kokonaiskuvan sairauksista, elämäntilanteesta, päivitän lääkelistan ajan tasalle. Yhdessä teemme jatkosuunnitelman ja ohjaan vielä jatkoon hoitajan vastaanotolle. Lopuksi potilas huokaa, katsoo silmiini ja sanoo: ”Oloni on paljon kevyempi, tuntuu, että paranin. Kiitos, kun kuuntelit.”

* * *

Työviikon aikana olen nähnyt elämän kirjoa varjoineen ja valonpilkahduksineen. Tapasin yhdeksänkymppisen tervaskannon, muutaman kuukauden ikäisiä lapsia perheineen ja muistisairaan pariskunnan. Hoidin kouluikäisen nuoren kasvukipuja, päihdeongelmaisen tapaturman, monisairaan huimausta, olkapää- ja selkävaivoja, mielenterveyttä, sepelvaltimotautia, diabetesta. Siis perusterveydenhuollon arkea.

Monta kertaa mietin, ettei minusta ole tähän, en osaa tarpeeksi, jaksanko tehdä tätä vielä vuosien päästä. Monena hetkenä muistin, miksi tätä työtä rakastan: saan kohdata erilaisia ihmisiä elämän eri vaiheissa.