Ei kovaa vaan hiljaa – sattumuksia Nallesairaalassa

Potilaat olivat kuitenkin ihmisten sijasta dinosauruksia, pehmoeläimiä, nukkeja ja muita leluja.

Nallesairaalassa me lääketieteen opiskelijat kävimme päiväkodeissa hoitamassa lasten leikkikaverien vaivoja.

Tänä vuonna käynti oli ensimmäistä kertaa osa pakollisia opintoja. Aiemmin nallelääkäriys on ollut vapaaehtoista, mutta valtaosa opiskelijoista on silti lähtenyt mukaan – eikä ihme, sillä lasten kanssa touhuaminen on hurjan hauskaa.

Ennen Nallesairaalaa meille pidettiin valmistava luento aiheesta. Sitä varten päiväkotien lapsilta oli kysytty, mistä tunnistaa lääkärin, mitä lääkäri tekee ja mistä tunnistaa hyvän lääkärin. Moni mainitsi tuntomerkeiksi valkoisen takin ja stetoskoopin, mutta sairaalassa lääkärin voi erottaa kuulemma myös siitä, että ”ne näyttää vähemmän sairailta kuin potilaat”. Tätä tilannetta tietysti tavoitellaan! Hyvä lääkäri on lasten mielestä sellainen, joka on mukava eikä rokottaessaan pistä kovaa vaan hiljaa.

Päiväkodissa olimme aluksi lasten keskellä ilman valkoista takkia, ja sitten he saivat vuorollaan tulla vastaanotolle. Rohkeimmatkin olivat ensin hieman varautuneita ja pelokkaita, mutta moni lähti lopulta täysillä leikkiin mukaan.  Sain käyttää mielikuvitusta laastaroidessani murtuneita käpäliä ja parantaessani muun muassa ruokahalutonta oravaa.

Tämänkaltaisen nallesairaalaan on tutkitusti todettu vähentävän lasten lääkäripelkoa. Samalla me opiskelijat saamme arvokasta kokemusta lasten kohtaamisesta. Heidän kanssaan leikkiminen oli todella mukavaa ja mielekästä vastapainoa tiukalle anatomian ja lisääntymisbiologian pänttäykselle.