Aurinkoinen vuosipäivä
Muistan pitkät, yksinäiset, epätietoiset minuutit ahtaassa ja pimeässä terveydenhoitajan kopperossa. Muistan sen, kuinka sopersin koulukavereilleni, etten tule enää kouluun.
Itkin koko matkan Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Itkin odottaessani kokeitten lopullisia tuloksia. Itkin vielä kauheammin, kun lääkäri ilmoitti rutiininomaisesti, että minulla on diabetes. Hänelle diagnoosi oli varmasti peruskauraa, mutta minun elämäni muuttui täysin sen jälkeen. Mielessäni näin pelkästään synkkyyttä, mustaa ja harmaata. Perjantaipäivä, viikonloppu ja koko elämä olivat pilalla.
Diabetes on rankka ja vaikea sairaus. Arki on jatkuvaa tasapainottelua,
eikä sairauden vaativuus näy päällepäin. Silti sen kanssa oppii pärjäämään,
vaikka se vaatiikin työtä.
Tasan kahdeksan vuotta myöhemmin olen jälleen Tampereen Kaupissa. Tällä kertaa en kuitenkaan sairaalassa potilaana, vaan yliopiston kampuksella opiskelemassa lääketiedettä.
Ryhmätyössä vastaan tulee ykköstyypin diabetesta sairastava mies. Kevään ensimmäinen kärpänen pyrkii ikkunasta sisään. Aurinko paistaa koko päivän.
Illalla käymme äitini kanssa katsomassa sisustusliikkeessä tapetteja. Pitäisi päättää kahden eri sävyn, keltaisen ja harmaan väliltä. Valitsen aurinkoisemman, koska tänään on hyvä päivä.
Palaa otsikoihin | 3 Kommenttia | Kommentoi
Oma tilanteeni oli varsin toisenlainen, sillä sain 1-diabeteksen vasta 6-kymppisenä. Lääkärin diagnoosi oli "varma": sekundaarinen diabetes muka haiman pamahtamisen vuoksi. Odotettavissa rasvaripuli, valtaisa kutina ja nopea kivulloinen kuolema. Onneksi oli kuitenkin hyvä diabeteshoitaja, joka ei tähän uskonut. Se hieman helpotti. Aloin omaehtoisesti VHH:lle ja olen saanut sokerit kuntoon ja voin hyvin.
Terveiset sinulle ja toivottavasti erikoistut alan lääkäriksi. Taudista omakohtaisesti tietäviä on todella vähän!