Anekandin ajatuksia leikkaussalista

Kello herättää varttia vaille kuusi. Edellisiltana vannotin, että menen viimeistään puoli kymmeneltä nukkumaan. Todellisuus taisi olla lähempänä yhtätoista, mutta onneksi en herännyt yöllä hypoon. Pikaisesti puen vaatteet päälle, syön aamupalan ja kipitän bussiin.

Ehdin juuri ja juuri sairaalavaatteet päällä puoli kahdeksaksi anestesialääkärien kansliaan. Seuraan kokenutta erikoislääkäriä saliin, jossa on alkamassa vaativa, todennäköisesti monta tuntia kestävä leikkaus.

Potilaan ympärillä käy kova kuhina: erilaisia seurantalaitteita kiinnitetään ympäri vartaloa, leikkausvälineet valmistellaan huolellisesti, leikkausasento säädetään sopivaksi. On hienoa seurata, kuinka ammattimaisesti tiimi toimii yhdessä, kun kaikki tietävät tehtävänsä.

Pääsen laittamaan laskimokanyylia potilaalle. Tärisevistä käsistä huolimatta saan sen suoneen, mutta jostain syystä tippa ei vedä kunnolla. Harmittaa, ja tunnen olevani kädetön tumpelo. Epäonnistumisen tunnetta lievittää hieman se, että anestesialääkäri ja -hoitaja onnistuvat vasta useiden yritysten jälkeen tipan laitossa. Aina toimenpiteet eivät ole helppoja kokeneillekaan tekijöille.

Anestesia kuin diabetes

Hieman ennen nukutuslääkkeiden antoa potilas hengittää happea maskin kautta. Yksinkertaistetusti näiden lääkkeiden tarkoituksena on saada aikaan riittävä kivunlievitys, uni ja lihasten rentoutuminen, jotta leikkaus voidaan suorittaa hyvin. Kun potilas on nukahtanut, hänen henkitorveensa viedään tähystimen avulla intubaatioputki, jonka tarkoituksena on pitää ilmatie avoinna ja varmistaa kaasujen vaihto toimenpiteen ajan.

Aluksi en tahdo saada riittävää näkyvyyttä äänihuuliin, koska pelkään vahingoittavani hampaita liian voimakkaalla tähystimen nostolla. Lääkäri neuvoo kuitenkin koko ajan vieressä, ja lopulta saan putken oikealle paikalle pienellä avustuksella.

Leikkauksen aikana monitorilta näkee muun muassa sykkeen, verenpaineen, happikyllästeisyyden, uloshengityksen hiilidioksidipitoisuuden sekä unen syvyyttä ja lihasrelaksaatiota kuvaavat mittarit. Lääkeannoksia säädetään elimistön vasteiden mukaan. Anestesian tulee olla tarpeeksi syvä, muttei toisaalta liiallinen ja peruselintoimintojen on oltava vakaat. Leikkauksen aikainen valvonta on jatkuvaa tarkkailua, ennakointia ja hienosäätöä – vähän niin kuin diabeteksen hoitaminen.

En ole koskaan itse ollut leikattavana, joten on avartavaa nähdä, kuinka homma käytännössä toimii.

Tasapainottelua

Kahvitauolla mittaan verensokerin. Lähes kaksitoista ja sensorin nuoli osoittaa ylöspäin. Ehkä pistin aamiaiselle liian vähän insuliinia tai sitten käytännön tekeminen leikkaussalissa sai aikaan adrenaliinipiikin. Niin tai näin, pistän muutaman yksikön korjausinsuliinia.

Kahvihuoneessa eräs työntekijä huokailee, kuinka on taas nukkunut huonosti ja joutunut heräämään monta kertaa yössä. Tästä jo arvaan, että hänen lapsellaan on diabetes. Kuulemma sokerit seilaavat päivittäin matalien ja korkeiden välillä, eikä tasapainoa tahdo löytyä. Vanhempi on turhautunut tilanteeseen ja kokenut riittämättömyyden tunnetta siitä, ettei hän osaa hoitaa lapsensa diabetesta. Hän kuitenkin kiittelee sitä, että hoitohenkilökunta on tukenut ja sanonut, että osalla vain on hyvin vaikeasti hallittava diabetes. Pystyn hyvin samastumaan tuohon riittämättömyyden tunteeseen. Siksi toivotan paljon tsemppiä ja vastaan ymmärtäväni tilanteen kuormittavuuden.

Toisessa salissa onnistun kanyloinnissa ensimmäisellä yrittämällä – ehkä en siis olekaan täysin toivoton tapaus. Näen, kuinka anestesialääkäri laittaa ennen leikkausta selkään epiduraalipuudutuksen. Lääkärit ja hoitajat opettavat minua muun työn ohessa, ja pääsen harjoittelemaan ohjauksessa erilaisia käytännön toimenpiteitä.

Kivun opiskelua ryhmässä

Aikaisesta herätyksestä johtuen lounaan jälkeen iskee turruttava iltapäiväväsymys. Vielä on edessä kuitenkin kipuryhmätyö, jossa käsittelemme kivun fysiologiaa ja hoitoa erilaisissa tilanteissa. Aihe on tuntunut monesti hankalalta ja vaikeaselkoiselta, vaikka se toisaalta kuuluu lääkärin keskeiseen osaamisalueeseen: kaikki hoitavat jossain vaiheessa kipupotilaita. Opetuksen jälkeen mielen sekamelska on selkiytynyt, ja tuntuu siltä, että osaisin ainakin aloittaa tyypillisten kiputilojen hoidon. 

Illalla kirja käteen

Kotona tekisi mieli kaatua sänkyyn, mutta vielä pitää muutama tunti pysyä hereillä. Kertaan oppikirjasta päivän aikana vastaan tulleita asioita, jotka jäivät mietityttämään. Tänään tuntuu siltä, ettei anestesiologia ja tehohoito välttämättä ole minun erikoisalani, koska en ole niin kätevä käsistäni ja pidän enemmän pitempikestoisista potilaskontakteista. Toisaalta haluan vielä pitää mielen avoinna. Vaikken tulevaisuudessa nukuttaisikaan potilaita työkseni, olen oppinut jälleen ihmiskehon toiminnasta ja nähnyt yhden osan lääkärin monipuolisesta työnkuvasta.