Hoitoväsymykseni alkoi ulkopuolisuuden tunteesta

Haluan jakaa tarinani hoitoväsymyksestäni jotta muut saavat toivoa siitä, että lopulta kaikki menee hyvin. Aikaa tästä on kaksi vuotta, ja uskallan tästä vihdoinkin puhua häpeilemättä.

Hoitoväsymykseni alkoi vuonna 2011, olin silloin kuudennella. Luokallemme tuli uusi tyttö, jota lähes kaikki rupesivat jäljittelemään, minä mukaan lukien.

En saanut kyseisen tytön suosiota, ja hän väitti etten voi tehdä hänen ja muiden hänen kavereidensa kanssa tiettyjä asioita diabeteksen takia. Vaikka kerroinkin, että sairauteni ei ole este, mulle tietenkin siitä tuli sellainen olo, että en oo samalla tavalla terve kuin muut ja mua ei hyväksytä sen takia.

Rupesin välttämään asiasta puhumista ja yritin parhaani mukaan peitellä sairauttani. Mittaamistani seurasi koulussa vielä silloin avustaja, mutta asia näkyi kotona. Valehtelin mittauksista, jätin tahallani boluksia laittamatta ja kapinoin muutenkin hoidon avulla.

Seiskalla mulla oli uusi luokka, ja pelkäsin leimautuvani jollain tavalla sairauteni takia uudestaan. Jätin mittaamatta, tai tein sen salaa.

Yritin puhua asiasta isäni kanssa, mutta hän vaan sanoi, että minua ei leimata miksikään. Silti pelkäsin leimautumista.

Lääkäri minulle muistutteli käynneillä mittaamisen ja bolusten yhteistyöstä. Tiesin, että miksi asiat olivat tärkeitä, olihan minulla pumppu ollut jo seitsemän vuotta.

Lopulta teimme diabeteshoitajan kanssa sopimuksen, että vanhempani eivät kuukauteen saaneet sanoa mitään diabetekseen liittyvää.

Kuukauden jälkeen helmikuussa 2013 pitkäsokerini oli 116 mmol/mol, ja lääkäri pisti suoraan osastolle ja lähetteen terapeutille, että voisin jutella hänelle asiasta. Viikon sairaalajakson jälkeen luokka otti minut hyvin vastaan, vaikka olinkin ollut mystisesti viikon pois. Sillon luotin siihen, etää minua ei pidetä erikoisena sairauteni takia.

Saman vuoden syksyllä olin uudestaan osastolla, omasta tahdostani. Pitkäsokeri oli noussut radikaalisti, ja tilanne näytti melkein samalta kuin puoli vuotta aiemmin. Silloin syynä väsymykseen oli se, ettei minulla ollut vertaistukea. Halusin puhua jonkun kanssa, joka ymmärtäisi. Onneksi olin siitä pian menossa nuorten kurssille Diabeteskeskukseen, josta sain pari uutta ystävää, joista on ollut hyvin paljon apua.

Uskaltakaa sanoa ongelmasta, ettekä asiaa peittelee yhtä kauan kuin minä, asia menee vain huonommaksi. Toivottavasti autoin jotakuta avaamalla omaa tarinaani :)